Paattisten luontopolulla kevään tuloa katselemassa

Olin kuullut, että Paattisilla olisi jonkinlainen luontopolku – itse asiassa useampikin – mutta minulla ei ollut aivan selvää missä osoitteessa sellainen olisi ja varsinkaan, että minne olisi hyvä ajaa ja jättää auto. Itse kun haen retkikohteita netistä, toivoisin että tällaiset tiedot olisivat helposti saatavilla. Hyvin usein ne kuitenkin jätetään kohdekuvauksista pois. Tässäkin tapauksessa minulta kului hyvä tovi asian selvittelyyn.

Kun sitten uskaltauduin ajamaan paikan päälle, pieni pysäköintialue löytyi heti Männistöntien alusta. Tosin se näytti sen verran hurjalle märän talven jäljiltä, että en pienellä autollani uskaltanut sille edes ajaa. Kiertelin ja kaartelin miettien minne auton voisi jättää, ja päädyin lopulta noin 500 merin päässä olevan koulun pihaan. Kouluaikana tämä ei tietenkään ole suotava vaihtoehto, mutta muutoin menettelee kyllä. Kävelyä kertyi tässä tapauksessa ainakin kilometrin verran enemmän, mutta koska itse luontopolku oli vain 1,8 km pitkä, tästä ei suurta haittaa ollut.

Paattisilla on kaksi muutakin luontopolkua: 5 km pitkä Airikinpolku sekä 2,5 km pitkä Jokipolku. Tämänkertainen teksti koskee kuitenkin ainoastaan sitä polkua, joka tunnetaan yksinkertaisesti nimellä Paattisten luontopolku. Jokipolku erkanee tästä luontopolusta omaksi polukseen (lähtöpaikkana voi käyttää samaa parkkipaikkaa), kun taas Airikinpolku on hieman erillään Paattistentien toisella puolella.

Paattisten luontopolku on näistä poluista kuitenkin ainoa, joka muodostaa ympyrän. Tämän vuoksi valintamme kohdistui tähän polkuun. On aina mukavampaa, kun ei tarvitse kävellä samoja teitä takaisinpäin, vaan koko ajan saa ihastella uusia maisemia.

Kaunista metsää – huonot opasteet

Paattisten luontopolku on ilmeisesti tarkoitus kiertää vastapäivään, ja näin me Unton kanssa teimmekin. Männistöntien pienellä pysäköintialueella on alueen yleiskartta, josta suuntaa ottamalla lähdin suunnistamaan eteenpäin, pysäköintialueen päästä oikealle jokivarteen.

Pian jokivartta pitkin kävellessä tuli vastaan kävelysilta, jonka ylitettyämme pääsimme pujahtamaan keskelle jykevää kuusivoittoista metsää. Talven myrskyjen jäljiltä isojakin puita oli kaatunut melkoisesti polun varteen. Tuli mieleen, että onneksi kohdalle oli osunut tuuleton päivä.

Jokipolun viitta näytti seuraavasta polkujen risteyksestä oikealle, joten reitti sinne näytti olevan selvä. Sen sijaan pohdittavaksi jäi, jatkuisiko luontopolku tästä samaisesta risteyksestä vasemmalle vaiko suoraan eteenpäin. Mitään viittoja ei ollut, ja merkit puissa olivat suurimmaksi osaksi kuluneet pois. Alueen yleiskartasta jääneen mielikuvan perusteella päättelin, että todennäköisin kulkusuunta olisi suoraan eteenpäin ja tämä osoittautui oikeaksi päätökseksi.

Luontopolun opasteet olivat nähneet parhaat päivänsä todennäköisesti jo vuosia aiemmin, sillä kovinkaan paljon ei niistä ollut jäljellä. Polun varrella oli joitain infotauluja, mutta niistä ei näkynyt tekstiä enää lainkaan, vaan ihan kaikki oli pyyhkiytynyt pois. Puissa ei paljon maalimerkkejä ollut, mutta polku oli hyvin selkeästi maassa näkyvillä, ja sitä seuraamalla kuljettiin Unton kanssa eteenpäin.

Hyviä hajuja – hieno laavu

Koska opastetaulut ja polun vähäiset pitkospuut olivat kaikki niin huonossa kunnossa, en asettanut liikoja odotuksia laavulle, jonka tiesin jossain polun varressa olevan. Reppuun oli toki valmiiksi eväät pakattuna, mutta olin varautunut nauttimaan ne jossain muualla kuin laavulla. Kyllä olikin yllätys, kun sitten polun loppupuolella saavuimme kyseiselle laavulle.

Laavu olikin hieno, joten se ylitti kaikki odotukseni. Miten olikin, että näin hieno laavu oli näin vajavaiseksi jääneen polun varrella! Ihmettelin tätä siinä kahvilla istuskellessani, sillä jos oli varaa rakennuttaa laavu, luulisi olevan varaa lätkiä myös maalia polun merkiksi. Toki tälle laavulle kannattaa kantaa omat polttopuut mukana, mutta itse en niitä tällä erää tarvinnut. Näin lyhyelle luontopolulle pakkaan yleensä kahvit valmiiksi termariin, vaikka eihän se tietenkään vedä vertoja nokipannukaffeille.

Laavulla oli joka tapauksessa hieno istuskella, sillä se sijaitsi pienen nyppylän päällä ja tarjosi pienen näköalan kohti alas avautuvaa kaunista metsämaisemaa. Untolla tosin oli jo kiire, sillä hajut vetivät koirapoikaa puoleensa.

Todennäköisesti meitä ennen luontopolulla oli liikkunut juoksuinen narttu, sillä Unto meni aivan sekaisin heti kun pääsimme polun varteen. Koko matkan Unto olisi mennä viipottanut niin paljon kuin kintuistaan olisi pääsyt, paitsi niissä kohdissa kun piti pysähtyä nuolemaan maata. Näissä paikoissa Unto olisi voinut olla vaikka kuinka kauan. Yritin ottaa pikku seuralaisestani valokuvia, mutta Unto ei malttanut olla yhtään paikallaan, läähätti vain ja halusi jatkaa matkantekoa. Leikkaamattomien urosten omistajat tietävät varmasti mitä se on, kun hajut houkuttavat.

Historiaa Paattisten luontopolulla

Jatkoimme laavulta matkaa eteenpäin. Kun polku loppupäässä muuttui hiekkatieksi, tulimme lopulta risteykseen. Tästä vasemmalle kääntymällä olisimme päässeet suoraan takaisin parkkipaikalle ja Paattistentielle, mutta me käännyimmekin oikealle ja kävimme katsastamassa polun varsinaisen nähtävyyden: sudenkuopan.

Kyseessä on kuoppa, jollaisia kaivettiin ennen vanhaan susien pyydystämiseksi. Kuoppaan laitettiin esimerkiksi ruokaa sudelle houkuttimeksi ja kun susi meni ruokaa hakemaan, se ei enää päässytkään ylös. Aika julma metsästystapa näin nykyihmisen näkökulmasta, mutta vielä 100 vuotta sitten yleinen ja hyväksytty. Sitä katsellessa tuli kieltämättä aika inhottava olo.

Paattinen on historiallinen kohde siinäkin mielessä, että Turun alueella asutusta on ensimmäisenä ollut nimenomaan Paattisilla. Siellä on tutkimusten mukaan asuttu jo kivikaudella. Sitä miettiessä luontopolulla kävely saa aivan uudet mittasuhteet.

Kokonaisarvio Paattisten luontopolusta

Paattisten luontopolku on lyhyt, mukava polku, jonka varrella saa nauttia kauniista metsämaisemista sekä metsän rauhasta. Näin lyhyen polun on vaikea päästä samalle tasolle kuin hieman pitemmät Varsinais-Suomen polut, eikä se toki pääsekään. Kokonaispisteet jäävät 3/5 tasolle.

Hyvää polussa on mukava tunnelma, joka polulla kulkiessa on sekä polun varrelta löytyvä upea laavu. Huonoa on se, että opasteet ovat päässeet pahasti kulumaan eikä niitä ole uusittu, vaikka työ ei vaatisi kovin paljon ponnistuksia.

Jos Unto saisi antaa polulle oman arvosanansa, se olisi varmasti 5/5, koska missään ei ole koskaan ollut näin hyviä hajuja kuin mitä Paattisten luontopolulla oli! Ainoa miinus oli se, että sitä hyväntuoksuista tyttökoiraa ei sitten koskaan kuitenkaan löytynyt, vaan Unto joutui lähtemään sydänsuruissaan takaisin kotia kohti.

Sekalaisia faktoja:

Luontopolun pieni pysäköintialue sijaitsee heti Männistöntien alussa (näkyy suoraan Paattistentielle).

Paikalle pääsee myös linja-autolla, sillä Paattistentiellä lähellä Männistöntien risteystä on pysäkki.

Vähäjoki tai Paattistenjoki saa alkunsa Paattisilta, ja se laskee Aurajokeen Maarian kirkon kohdalla.

Paattinen oli ennen oma kuntansa, mutta se liitettiin Turkuun vuonna 1973. Täällä Turun pohjoisosan alueella saa nauttia maaseudun rauhasta.

Pysy mukana menossa ja tilaa uusimmat Koira Retkellä -päivitykset suoraan sähköpostiisi: