Yksin metsässä. Nainen, pystyt siihen kyllä!

Pelkäätkö, kun olet yksin metsässä? Vai pelottaako jo pelkkä ajatus siitä niin paljon, että et koskaan edes mene metsään yksin?

Metsään liittyvät pelot ovat hyvin tavallisia, eikä niitä tarvitse hävetä. Pelkojen taustalla voi olla yksilöllisiä asioita, kuten huonoja kokemuksia, mutta myös laajempia, evoluutioon liittyviä kokonaisuuksia. Vaikka nykyään pelkuruutta saatetaan halveksua, pelko on joskus ollut hyväkin asia, sillä sen ansiosta esi-isämme ovat säilyneet hengissä.

Pelkoja voi oppia hallitsemaan, ja niiden kanssa voi oppia elämään. Jos vaihtoehtoina on se, että joko menee metsään yksin tai ei mene ollenkaan, minä valitsen sen, että menen metsään yksin. Olen kuitenkin huomannut, että moni valitsee toisin, mutta ei omasta tahdostaan, vaan siksi, että ei uskalla. Erityisesti naiset tukeutuvat usein muiden turvaan ja jättävät väliin monia asioita vain siksi, että joku toinen ei sillä hetkellä ehdi tulla mukaan.

Tulen tässä tekstissä kertomaan hieman enemmän itsestäni, taustoistani ja kokemuksistani, mutta se ei ole tämän tekstin arvo sinänsä. Tarkoituksenani on, että omien kokemusteni kautta sinä saisit uutta pontta elämääsi ja uskaltaisit kenties tarttua johonkin, mitä et ole aikaisemmin uskaltanut tehdä.

Tiesitkö, että olen koulutukseltani kirjaoppinut humanisti? En siis ollenkaan mikään käytännönläheinen ihminen tai eräopaskouluja käynyt, kuten moni muu luonto- ja retkibloggari. En ehkä pysty tarjoamaan lukijalle sitä, mitä he pystyvät, mutta minun vahvuuteni ovatkin aivan muualla.

Minä voin omalla esimerkilläni osoittaa, että myös me ihan tavalliset ihmiset pystymme nauttimaan luonnossa liikkumisesta, ja myös silloin, kun olemme siellä yksin. Ihan kuka tahansa meistä pystyy oppimaan, kun ensin uskaltaa ja sitten kovasti harjoittelee.

Toivon, että ajatuksesi tämän tekstin luettuasi menisi suurin piirtein näin: ”Jos tuo nainen pystyy kulkemaan ja jopa yöpymään luonnossa yksin, niin johan on ihme jos siihen en pysty minäkin!”

Pystythän sinä. Kunhan vain uskallat sen ensimmäisen kerran.

Mitä pelkoja metsään liittyy ja mitä niille voi tehdä?

En ole koskaan pelännyt metsässä, kun olen ollut siellä muiden ihmisten seurassa. Metsä on ollut minulle tuttu paikka lapsesta asti, enkä muista, että metsään olisi koskaan liittynyt mitään pelkoja. Päinvastoin, jotkut parhaista lapsuusmuistoistani liittyvät metsään, yhteisiin marja- ja eväsretkiin.

Olen kuitenkin alkujaan kaupunkilainen, kaupungissa syntynyt ja kasvanut. Yksin en ollut metsässä juurikaan liikkunut. Kun sitten nuorena aikuisena aloin kiinnostua luonnosta uudelleen ja menin metsään ensimmäisiä kertoja yksin, pelkäsin. Todella, pelkäsin.

Mitä sitten pelkäsin? Aivan samoja asioita kuin muutkin ihmiset pelkäävät. Tosin tietysti ajattelin, että kukaan muu ei pelkää, minä vain. Eihän peloista ollut tapana puhua.

Eksyminen

Moni pelkää eksymistä. Nykyään jokaisella on taskussaan kännykkä, mutta siihen ei voi eikä kannata luottaa kaikissa tilanteissa. Akku voi loppua tai puhelin kastua. Olisi parempi, jos osaisi suunnistaa ilman nykyteknologian tuomaa turvaa. Itse menen ajatuksissani vielä pitemmälle: ehkä ei kannattaisi edes viedä itseään sellaisin tilanteisiin, mihin ei ole valmis.

Kun hankin ensimmäisen koirani, asuin keskellä Turun keskustaa. Hyvin pian huomasin, että luonnossa oli koiran kanssa paljon mukavampi liikkua kuin likaisilla kaduilla, joten aloin etsiä meille sopivia luontokohteita. Ruissalo oli minulle aivan tarpeeksi luontoa. Sinne oli helppo mennä, sillä bussipysäkki oli heti talon oven ulkopuolella. Vähän myöhemmin sopiviksi luontokohteiksi muotoutuivat Hirvensalo, Katariinanlaakso, Haunisten allas, Raision Kuloisten kuntorata ja sen keskellä olevat metsät sekä Pomponrahka.

Onneksi meillä on niin paljon hyvin merkittyjä reittejä, että poluilta käsin voi nauttia metsästä ilman pienintäkään pelkoa eksymisestä! Polutkin kyllä kehittävät suuntavaistoa, vaikka sitä ei ehkä heti uskoisi. Toisen perässä kulkeminen ei sitten niinkään.

Sitten kun alkaa haluta poluilta pois, on aika tutustua karttoihin. Kannattaa aloittaa varovasti: seurata esimerkiksi selvimpiä maamerkkejä ja kiertää ennemmin kauempaa kuin oikaista, jos ei ole varma reitistä.

Eksymistä ei tarvitse pelätä, jos kulkee vain sellaisissa paikoissa, jotka kokee hallitsevansa. Kaikkea ei tarvitse oppia hetkessä, vaan voi pitkän ajan kuluessa pikkuhiljaa siirtyä kohti vaativampia maastoja. Aika ja kokemus auttavat myös siihen, miten reagoisit sitten, jos joskus todella eksyisit. Todennäköisesti osaisit ottaa tilanteen rauhallisesti.

Metsän eläimet

Pomponrahka oli se paikka, jossa oikeasti ensimmäisen kerran pelkäsin. Se oli jo ihan oikeaa metsää, eikä siellä liiemmälti ketään muita ihmisiä näkynyt, kun siellä arkipäivisin yksin tallustelin. Koin irrationaalista pelkoa, ja olin aivan varma, että jostain kulman takaa koirani päälle hyökkäisi susi. Asuin siihen aikaan siinä lähellä, joten kävin Pomponrahkalla usein, vähintään viikoittain. Joka kerta huokaisin helpotuksesta, kun pääsin metsästä pois. Silti metsän vetovoima oli niin suuri, että seuraavalla viikolla olin siellä taas.

Hulluinta tuossa on se, että nykyään asun kunnassa, jossa tehdään susihavaintoja jatkuvasti, ja silti kuljen Unton kanssa täällä metsässä lähes joka päivä. Enemmän minua hirvikärpäset haittaavat kuin sudet.

En ole koskaan nähnyt sutta. Kerran täällä kotilenkillä ollessani koirani, joita siihen aikaan oli kaksi, tekivät yhtäkkiä täydellisen stopin. Olimme polulla, jota normaalisti kuljimme jatkuvasti ja josta koirat pitivät, mutta silloin kumpikaan ei halunnut jatkaa eteenpäin. Yritin hetken houkutella niitä tulemaan, mutta mikään ei auttanut. Unto tuli jalkojeni väliin seisomaan.

Sillä kertaa käännyimme takaisin. Uskon, että koirani tiesivät silloin jotain, mitä itse en tiennyt, ja päätin totella viisaampiani.

Koira on retkikaverini, joten kun puhun yksin metsässä liikkumisesta, en ole varsinaisesti yksin, vaan ilman ihmisseuraa. Koira onkin se paras retkikaveri. Se pystyy aistimaan vaaran ja varoittamaan, kuten tuossa edellä olevasta huomasimme. Samalla koira on kuitenkin yksi syy, miksi olen metsässä pelännyt.

Olen pelännyt koirani puolesta. En muista, että koskaan olisin pelännyt sutta itseni takia, vaan koirani, eikä tämä ajatus aivan niin outo olekaan. Tottahan toki susi voisi koiran viedä. Asiaa ei varmaan koskaan ole auttanut se, että korpin ääniä kuullessaan isälläni on aina ollut tapana todeta pohojosen murteellaan: ”Taitaapi olla susia liikkeellä, kun korpit raakkuu.” Mahdollisuus sille, että susi tai karhu tulisi metsälenkillä vastaan, on kuitenkin hyvin pieni, silloinkin kun kuuluu sitä korpin kaunista laulantaa.

En kuulu susivihaajiin. Sudet kuuluvat metsään paljon paremmin kuin minä ja Unto. Ideologiaani ja elämänfilosofiaani ei kuulu vihata susia eikä mitään muitakaan eläimiä, sillä meillä kaikilla on oikeus (ja halu) elää.

Ihmiset

Nykyään pelkään enemmän ihmisiä kuin metsän eläimiä. Tämän lausuminen saa minut kuulostamaan aivan mökkihöperöltä, mitä en kuitenkaan tunnusta. Höperö aivan varmasti, mutta en mökki.

Pidän ihmisistä ja otan mielelläni retkelle ihmiskaverin mukaan. Yksin ollessani juttelen mielelläni vastaan tulevien ihmisten kanssa. Parhaita ovatkin olleet kohtaamiset toisten samanhenkisten retkeilijöiden kanssa.

Tarkoitan pelollani lähinnä sellaisia rähinäporukoita, joita joskus laavuille eksyy ja joista sitten saa lukea paikallisesta lehdestä. Pahin pelkoni on, että kun olisin viettämässä yötä jonkin retkeilyalueen laavulla, sinne tulisi tällainen joukko. Yksin, naisena, pienen koiran kanssa, en haluaisi jäädä katsomaan, mihin tällainen kohtaaminen mahdollisesti johtaisi.

Tähän auttaa se, että valitsee yöpymispaikakseen jonkin syrjäisemmän kohteen. Sen mukana saattavat muut tässä mainitut pelot nousta esille, mutta yleensä tältä ihmispelolta vältytään. Rähinäremmit eivät ole mitään oikeita retkeilijöitä. He haluavat päästä mahdollisimman helpolla, eivätkä patikoi kilometritolkulla metsään. Kun itse näkee vähän vaivaa ja suuntaa syrjäisemmille laavuille, saa todennäköisesti olla ihan rauhassa.

Loukkaantuminen

Kirjoittelin keväällä 2020 tähän uuteen blogiini siitä, miten kaaduin Raision Pähkinämäellä niin, että sain aivotärähdyksen. Jos olisin silloin tiennyt, että joku näitä kirjoituksia oikeasti joskus lukee, olisin todennäköisesti jättänyt tuon jutun kirjoittamatta. Vaikka mitäpä sitä tosiasioita muuntelemaan. Ihminenhän minä olen, ja joskus kaadun ja kompuroin.

Vaaranpaikkoja löytyy, ja aina voi sattua. Sitä voi kaatua ja lyödä päänsä tai vetää puukolla pahan haavan. Yksin ollessani olen vaistomaisesti varovaisempi askelissani. En esimerkiksi koskaan käy luolissa, vaikka ne mielenkiintoisia kohteita olisivatkin.

Pienikin koira pystyy vetämään ihmisensä kumoon. Jos hihnan toisessa päässä ei olla varuillaan, kun jostain lähtee liikkeelle kettu, supikoira tai jokin muu, mikä saa koiran reagoimaan, voi käydä todella huonosti. Etenkin jos on liukasta, ei kaatumiseen tarvita suurta voimaa.

Kerron yleensä jollekulle etukäteen, minne olen menossa, mutta jos päättäisin poiketa kallionkielekkeelle tai luolaan, olisi epätodennäköistä, että kukaan minua sieltä löytäisi – ainakaan ajoissa. Pelolle ei kuitenkaan kannata antaa liikaa valtaa, sillä yhtä hyvin voi kaatua ja lyödä päänsä omassa kylpyhuoneessa.

Mukanani kulkevat aina ensiapuvälineet. Vaikka niillä ei pystyisi itseään auttamaan, koiralle niistä voi olla hyötyä. Ainakin jonkinlaiset haavansitomisvälineet olisi hyvä löytyä matkasta, niin voi sitten hätätilanteessa auttaa sitä parasta kaveria.

Pimeys

Pimeys tuo todellisen vaaran ainoastaan silloin, kun pitää kulkea pimeässä eteenpäin. Silloin tien löytäminen ja kaikenlainen kulkeminen on vaikeaa. Itselläni on aina pimeään vuodenaikaan repussa otsalamppu. Tarkoitus ei ole liikkua pimeällä, mutta jos jotain sattuu niin että on pakko, ainakin minulla on silloin valo johon turvautua.

Ihmiset pelkäävät pimeää usein muustakin kuin yllä mainitusta syystä. Myönnän heti itsekin kuuluvani siihen joukkoon. Jo tutussa mökin pihassa alkaa pelottaa, kun pimeys laskeutuu ylle eikä tuttuja katuvaloja ole. Mielikuvitus saa vallan. Tähän auttaa vain se, että hengittää syvään ja rauhoittaa itseään. Se vaatii totuttelua, mutta pikkuhiljaa pimeän pelostakin voi päästä yli.

Itse olen vielä harjoitteluvaiheessa.

Lopuksi

Sain inspiraation kirjoittaa tämän jutun, kun tässä taannoin saimme Unton kanssa lenkillä seuraa: eräs nainen ja hänen pieni koiransa olivat tulleet päiväkävelylle meidän kotipoluillemme. Nainen näytti selvästi helpottuneelta saadessaan meidät seurakseen, ja syykin sitten selvisi: ”Täällä voi tulla vaikka susi vastaan”, nainen totesi.

”Niin, voihan se tulla”, myönsin. Itse en osannut tuolla enää pelätä, koska paikka oli niin tuttu. Muistin kuitenkin elävästi sen tunteen, joka minua oli toistuvasti Pomponrahkalla kalvanut. Ymmärsin mistä hän puhui.

Tajusin myös, että minä en ole ainoa, jolla näitä pelkoja – järjettömiä tai järjellisiä – metsässä liikkumiseen liittyen on. Ymmärsin, että olenkin kaikkine pelkoineni ihan tavallinen ihminen. Toiseksi tajusin sen, miten pitkälle olen jo omalla matkallani tullut, kun joku toinen voi olla vasta matkansa alussa.

Olen nuorena matkustanut paljon yksin ja olen tottunut pärjäämään. Monilla, etenkin naisilla, ei tällaisia kokemuksia ole. Tällöin koko ajatus yksin pärjäämisestä on vieras, eikä siitä syystä lähdetä edes kokeilemaan. Sama tunne voi yhtä hyvin olla miehellä, mutta ymmärrän, että miehelle itsensä voittaminen on todennäköisesti helpompaa. Naiset kohtaavat vaarojen lisäksi myös muiden ihmisten asenteen, epäilyn ja vähättelyn.

Älä anna kenenkään lannistaa, jos haluat lähteä luontoretkelle yksin. Älä anna kenenkään lannistaa, halusitpa tehdä mitä tahansa.

Mitä vanhemmaksi tulee, sitä paremmin tajuaa sen, miten nopeasti elämä menee eteenpäin. Jos aina vain siirtää asioita tulevaisuuteen, tulee joskus vastaan se päivä, kun huomaa, ettei sitä asiaa tullutkaan koskaan tehtyä.

Unelmia pitää toteuttaa ja niiden toteuttamisen aika on nyt. Lähde ulos ja ota koirasi mukaan. Tällöin et ole koskaan yksin, vaan sinulla on aina juuri se paras retkikaveri mukanasi.