Seikkailu Maarian kivikautisella polulla: eksymisiä ja kuraisia lahkeita

Vaikka jouluna saa luvan kanssa syödä ja löhöillä, tiedät varmaan sen tunteen, kun alkaa jo kaivata ulos? Liikkumaan tottuneet ihmiset ja koirat kyllästyvät nopeasti laiskotteluun, ja he unelmoivat jo raikkaasta ulkoilmasta ja askelista pehmeässä metsässä.

Kun joulupäivän aamuna alkaa sataa lumihiutaleita, innostun tuosta lyhyestä talvisesta hetkestä niin, että pakkaan retkirepun saman tien. Unto haistelee reppua innokkaan epäuskoisena, mutta viimeistään sillä hetkellä, kun nappaan naulakosta valjaat, se pyörähtää innokkaana ympäri. ”Hei, me mennään!” sen ilme silminnähden kirkastuu.

Hetken verran lunta tulee jopa niin isoina hiutaleina, että joku pohjoisen ihminen saattaisi sanoa, että alas tulee riekkoja. Vaikka lähtöpaikassani maassa on lunta ihan peräti sentin verran, perillä Maarian altaalla sitä on vain pari milliä. Sen verran kuitenkin, että maassa aivan selvästi jotain valkoista on! Se piristää paitsi mieltäni, myös valokuviani.

Maarian altaan lähimaastoissa kiertää 6 kilometrin mittainen luontopolku nimeltään Maarian kivikautinen polku. Se kulkee pääosin kauniissa metsämaastossa. Etenkin reitin loppuosa on melko vaikeakulkuinen, ja kalliot ja kivikot saattavat etenkin talvella olla vaarallisen liukkaita.

Minä ja Unto-koira kierrämme juuri tämän kivikautisen polun, vaikka samoissa metsissä kulkee muitakin luontopolkuja ja myös Paavon polut -reitistöön kuuluva polku. Muiden luontopolkujen merkinnät saattavat hieman hämätä oikean polun hahmottamisessa, ja lisäksi kivikautisen polun merkinnät ovat hetkittäin erittäin puutteelliset. Ja niinhän siinä sitten käy, että myös minä ja Unto tuohon metsään eksymme.

Mutta loppu hyvin kaikki hyvin: koska luet nyt tätä kirjoitustani, arvannet että ei me Unton kanssa enää siellä metsässä olla, vaan jollain keinolla olemme sieltä pois päässeet.

Kivikautinen polku lähtee Maarian altaalta

Jos kivikautiselle polulle tulee omalla autolla, osoitteeksi kannattaa valita Paimalantie 369. Pysäköintipaikan kulmalta lähtee viitoittamaton tie mäkeä alas kohti Maarian allasta, ja muutaman kymmenen metrin päästä olet jo teräksisellä Myllyojan sillalla.

Sillalta avautuvat hienot näkymät molempiin suuntiin 4,5 kilometriä pitkälle Maarian tekoaltaalle. Allas on tehty 1980-luvun alussa Vähäjoesta patoamalla, ja se toimii Turun kaupungin varavesilähteenä. Vesi on maaperän savisuudesta johtuen melko sameaa, mutta kun ei anna sen häiritä, on alue todella kaunis kaikkina vuodenaikoina.

Untolle tuon teräksisen sillan ylittäminen on kirjaimellisesti ylitsepääsemätön koettelemus. Olen tänne aiemminkin kirjoittanut muuten niin hyvähermoisen Unton siltapelosta esimerkiksi Luolajanjärven sillan esittelyn yhteydessä.

Pelko ei ilmene niinkään pienillä silloilla. Maarian polullakin ylitetään useita ojia pieniä sillantapaisia pitkin. Siinä missä ne ovat minulle liukkaudessaan hankalia ja osin pelottaviakin, Untolle ne eivät tuota minkäänlaisia vaikeuksia. Sen sijaan Myllyojan tapaiset isommat sillat ovat sille äärettömän vaikeita.

Aikanaan kun Untolla oli samanrotuinen ”isoveli”, ei Untokaan pelännyt, mutta sen jälkeen kun se jäi yksin, on tämä outo siltapelko tullut elämäämme. Syynä tähän saattaa olla oman paikkakuntamme riippusilta, jota pitkin olemme silloin tällöin kävelleet. Nykyisin tuo kyseinen silta on jo tunnustetusti huonokuntoinen ja sille on asetettu kulkurajoituksia. Koska olen itse tuota meidän ”kotisiltaa” pelännyt, on oma pelkoni todennäköisesti siirtynyt hihnaa pitkin Untoon.

Myllyojan sillalle en onnistu Untoa houkuttelemaan edes yhden askelen verran. Lopulta teen sen, minkä pikkukoirien omistajat hyvin tietävät toimivaksi: mitäpä sitä koiraa kouluttamaan, kun koiran voi aina hätätilanteessa napata syliin!

Jos et tunne minua vielä, muistutan, ettei sanojani aina kannata ottaa turhan vakavasti.

Tässä tapauksessa syliin ottaminen kuitenkin toimii. Unto pääsee sillan yli rauhallisella lentokyydillä ja me pääsemme jatkamaan matkaamme.

Sillan toisessa päässä noustaan jyrkkä mäki ylös, ja polku jatkuu oikealle. Puissa on punaisia merkkejä: seuraa niitä ainakin niin kauan kuin niitä näkyy.

Hyllylähde, Käärmekallio ja Rajakallio

Maarian metsät ovat pääosin komeaa katseltavaa. Kaatuneita puita on jätetty niille sijoilleen, ja tunnelma on jo kuin ihan oikeassa metsässä konsanaan. Paikoin joutuu valitettavasti kantojakin katselemaan, mutta ei niin paljon, että se liiemmälti häiritsisi.

Metsän ilma on ihanan raikasta. Metsän terveysvaikutukset ovat kiistattomat, ja se on helppo todeta ihan itse. Varttikin metsän keskellä kuulemma riittää. Kivikautisella polulla aikaa kuluu helposti pari, kolme tuntia, joten terveysvaikutukset kertaantuvat niin, että ihminen ja koira nuortuvat silmissä.

Polun nimi ei turhaan ole kivikautinen polku. Alueella tehdyissä arkeologisissa kaivauksissa on alueelta löydetty kivikautisen asutuksen jäänteitä. Sekä Maaria että vieressä oleva Jäkärlä tunnetaan vanhoina asuinalueina jo 3000 eaa. Mielikuvitus alkaakin helposti laukata, sillä ympäristössä voi hyvin kuvitella kivikauden ihmisten asuneen ja eläneen omaa vaatimatonta elämäänsä. Metsä ja veden läheisyys ovat luoneet hyvät elämän edellytykset.

Polun varrelta löytyy Hyllylähde, ehtymätön suolähde, joka ei ole jäätynyt edes talviaikaan. Se on toiminut entisajan ihmisten vedenottopaikkana paljon kivikauden ihmisten jälkeenkin. Halkaisijaltaan lähde on noin 4 metriä.

Polunvarren maasto vaihtelee mukavasti, joten tylsistymään ei pääse. Metsämaaston lisäksi polku tarjoaa paljon kallioita, joista parilla on ihan nimikin. Käärmekallioita löytyy Varsinais-Suomen alueelta useasta paikasta, ja yksi niistä on Maarian kivikautisen polun varrella. Epäilemättä paikannimelle on syynsä. Nykyajan ihminen on muokannut ympäristöään ja häätänyt käärmeitäkin pois elinsijoiltaan, mutta entisinä aikoina kyseisellä kalliolla on aivan varmasti käärmeitä tavattu.

Maarian polun varrelta ei löydy laavua, mutta reippaasti puolenvälin jälkeen vastaan tulee Rajakallio, jonka laella on pöytä ja penkit. Kallio on Liedon ja entisen Maarian kunnan rajapyykki, ja laki kohoaa 64 metriä merenpinnan yläpuolelle.

Ylös kiipeäminen saa pulssin kohoamaan, joten tauko mäen laella tekee hyvää. Mitään kummoista näköalaa sieltä ei avaudu, mutta kaffepaussi piristää. Pöytä-penkkiryhmän vieressä on epävirallinen tulipaikka, mutta sen käyttämistä kannattanee miettiä. Jos tulenteko ennen muinoin on ollut välttämätön selviämiskeino, ei se meille nykyihmisille sitä ainakaan kaupunkiretkeilyssä enää ole. Tai pitäisi olla.

Nautitaan koiristamme!

Pääsemme Unton kanssa turvallisesti Rajakalliolta alas, vaikka parin millin lumikerroksen alla joissain kohdin saa pelätä olevan jäätä. Matka jatkuu eteenpäin, ja puissa näkyy kivikautisen polun punaisten merkkien lisäksi myös Paavonpolkujen sinisiä juoksijoita.

Seuraavalla kalliolla vastaan tulee nainen kolmen pikkukoiransa kera, ja meidät nähdessään hänelle tulee kiire laittaa koirilleen hihnat kiinni. Odottelen kohteliaasti, jotta hän saa sen tehtyä, ja jatkamme sitten eteenpäin. Unto ei vieraille koirille hauku tai rähise, mutta naisen pikkukoiria Unton läsnäolo tuntuu sapettavan. Unto saa kuulla kunniansa, mutta ei se meitä haittaa. Metsään mahtuu ääntä, ja me ohitamme koirat rauhassa hieman kauempaa.

Nainen on kuitenkin eri mieltä. Hän komentaa pieniä koiriaan kovaan ääneen ja tekee sitten jotain mikä saa yhden koirista kiljumaan. ”Et usko vai?” nainen karjuu pienelle koiralleen, ja minulle tulee niin paha mieli, etten voi uskoa edes todeksi.

Kyllä minä turhautumisen ymmärrän. Eivät kaikki koirani ole olleet yhtä helppoja kuin Unto. Toisaalta sitä kautta olenkin joutunut kouluni käymään ja läksyni opettelemaan. Koirankouluttajiakin on 20 vuoden aikana tullut vastaan jos jonkinlaista, mutta sen verran olen käytännössä näitä juttuja nähnyt, että parhaiten koiralle menevät opit perille positiivisella asenteella. Sama taitaa päteä useimpiin ihmisiin.

Tapahtuma saa ajatukseni pyörimään muualla enkä pysty kunnolla keskittymään siihen, minne olen menossa. Yritän parhaani mukaan unohtaa kohtaamisen ja nauttia taas ympäröivästä luonnosta, mutta en voi sille mitään, että ajatukset risteilevät sinne tänne.

Kävelen eteenpäin polulla syvällä ajatuksissani, mutta jonkin matkan päästä huomaan, että puissa näkyy ainoastaan sinisiä Paavonpolun merkkejä eikä yhtään oranssinpunaisia. Polkukin tuntuu kaartavan aivan eri suuntaan kuin sen jonkin sisäisen suuntavaistoni mukaan pitäisi kaartaa.

Ei samperi, olinko koiranaisen huumaamana kävellyt vahingossa väärään suuntaan?

Hetkinen, mikäs se oikea polku olikaan?

Unto ei pidä yhtään siitä, että haluan palata takaisin, mutta saan sen houkuteltua mukaani. Tulemme takaisin siihen kohtaan, jossa tapasimme naisen koirineen ja näen punaisen läikän puussa, mutta se on lajinsa viimeinen. Siitä eteenpäin näkyy vain sinisiä merkkejä, mutta ei yhtä ainutta punaista.

Yritän katsella ympärilleni punaista hakien, mutta ei. Minulla ei yhtäkkiä ole aavistustakaan, minne polku jatkuu.

Haen kartasta Maarian Paavonpolun ja totean, että se kulkee aivan eri suuntaan kuin kivikauden polku, joten en voi lähteä seuraamaan sitä. Samalla huomaan kartasta, että lähistöllä kulkee tie, ja koska en keksi mitään muutakaan, päätän lähteä suunnistamaan sille. Tielle päästyäni voisin alkaa tarkastella vaihtoehtojani: kulkeako paljon pitempi matka tietä pitkin mutta varmasti eksymättä, vai ottaako riski ja oikaista metsän kautta.

Hetken taivallettuamme pääsemme pikkutielle. Mutta mitä vanhat silmäni näkevätkään tien toisella puolella? Punainen täplä puussa osoittaa, että olen täysin vahingossa ajautunut oikeaan suuntaan! Olen jälleen löytänyt kivikautiselle polulle.

Matka siitä eteenpäin takaisin Myllyojan sillalle ei ole täysin selkeä sekään. Parissa kohdassa joudun arpomaan oikeaa suuntaa, mutta tuurini on parempi kuin entisellä lottoajalla, ja pian näen taas merkkejä puissa. Kun sitten lopulta pitkän patikoinnin ja useamman hikilitran jälkeen näen silmissäni tutun sillan, huokaan helpotuksesta.

Me selvisimme. Emme liukastuneet, emme pudonneet ojaan, emme eksyneet. Tuo on kermapeppuretkeilijälle jo ihan kelvollinen saavutus.

Kun automatkan jälkeen pääsemme Unton kanssa takaisin joulunviettopaikkaamme, kuulen päivittelyä märistä kengistäni ja kuraisista housunlahkeistani, jotka ovat siis yltä päältä liassa polviin asti.

”Missä ihmeessä sinä olet oikein rämpinyt?”

”Normi reissu”, mutisen ja vien kengät kuivumaan.

Sekalaisia faktoja:

Unto antaa Maarian kivikautiselle polulle pisteitä 4/5 yksinomaan komeista maisemista. Jos reitin opasteet korjattaisiin, saattaisi tässä olla Turun paras ja mielenkiintoisin luontopolku.

Pysäköintipaikan osoite: Paimalantie 369, Turku

Matkaa Turun keskustasta tulee n. 15 km.

Maarian allas on valmistunut vuonna 1980.  Allas muodostui, kun Vähäjoen (Paattistenjoen) poikki rakennettiin maapato.

Katso pieni esittelyvideo Maarian kivikautiselta polulta: