Kun P. Pouta & kollegat lupailevat pelkkää aurinkoa, sitä miettii, että nyt jos koskaan olisi oikea aika lähteä merenrantaan. Kohteeksi valitaan jylhät Pamprinniemen kalliot, joilla saa maakrapukin kävellä ja ihastella vaikuttavannäköistä merimaisemaa.

Vaan miten on, kun tuo pieni Pamprinniemi Uudenkaupungin Pyhämaassa osoittautuukin ainoaksi kolkaksi, missä muutaman sadan kilometrin säteellä ei aurinko paista, ja vastassa on sankka sumu? Eikö hyvälle säälle pitäisi olla jokin rahat takaisin -ratkaisu tai edes lupaus siitä, että kyseisen päivän saa elää uudelleen jotenkin ja jossain muutoin?

Eihän retkeily ole aina sitä, miltä se parhaimmillaan näyttää sosiaalisessa mediassa. Ei se aina ole korviin ulottuvaa hymyä tai iloista mieltä. Joskus se voi olla myös liukkaita polkuja liukkailla kengillä sekä sumuista merimaisemaa.

Harmittaahan se. Olen täälläkin aikoinani todennut, että Varsinais-Suomessa on melko harvinaista, että pääsee kävelemään pitempää matkaa merenrantamaisemissa. Kun sitten sellaisen paikan löytää, olisi kai kohtuullista odottaa, että sen meren pystyisi myös näkemään?

Se ei missään mielessä tarkoita, että maisemat Pyhämaassa olisivat olleet huonot. Henkeäsalpaavat ja vaikuttavat ne olivat silti, sumuisesta säästä huolimatta. Tämä retki vain vaati hippusen enemmän asennetta kuin mihin olin etukäteen varautunut.

Sumuinen maisema Pamprinniemen luontopolulla

Raamattuluontopolku Pyhämaan rantamaisemissa

Pamprinniemi on luonnonsuojelualue Uuteenkaupunkiin kuuluvassa Pyhämaassa. Siellä kulkee runsaan 4 kilometrin mittainen luontopolku, joka kiertää koko niemen tehden lähes täydellisen ympyrälenkin. Polun nimi on Raamattuluontopolku siitä syystä, että alue on seurakunnan omistuksessa. Samasta syystä polun infotaulut ovat uskonnollisia.

Uskonnolla on oma historiansa alueella muutenkin. Uskotaan, että piispa Henrik olisi noussut siellä maihin siunaamaan maan ja häätämään pois alueen hiidet. Ilmeisesti tällöin Pahamaa muuttui Pyhämaaksi. Niemen kärki on edelleen nimeltään Piispanhamina, ja siellä komeilee iso risti.

Pamprinniemen Raamattuluontopolku
Risti Piispanhaminassa

Pamprinniemen luontopolulle on helppo löytää. Perille vievän tien nimi on Hauintie. Sitä ajetaan vajaat 3 kilometriä, ja vastaan tulee tien oikealla puolella pieni pysäköintialue. Luontopolku lähtee pysäköintipaikkaa vastapäätä, ja siinä on kyltit osoittamassa oikeaan suuntaan.

Hauintie on ihan kohtuullisenlevyinen soratie. Sillä on lisäksi levennyksiä, joilla voi ohittaa vastaantulevan auton. Valitettavasti Hauintie on myös aivan käsittämättömän kuoppainen, ja lisäksi kuopat ovat vaarallisen syviä. Jos siis joskus ajelet Pamprinniemeen, hiljennä ihmeessä vauhtisi minimiin. Tie ei ole tarkoitettu kiireisille ihmisille.

Kevään jäistä polkua pitkin kohti merenrantaa

Heti polun alussa vastaan tulee pieni silta, ja varsinainen ympyrälenkki alkaa sillan toiselta puolelta. Luin jostain, että sillan jälkeen pitäisi lähteä oikealle (jolloin kiertosuunta olisi vastapäivään), mutta en tiedä, minkä valtakunnan merkitystä sillä olisi. Omasta mielestäni voit vapaasti valita sillan jälkeen, käännytkö oikealle, vai jatkatko suoraan.

Pamprinniemen luontopolku
Pamprinniemen luontopolku alkaa tästä

Jos jatkat suoraan, tulet heti reitin hienoille rantakallioille. Jos taas käännyt oikealle, tulee ensin vastaan polun metsäinen osuus. Me Unto-koiran kanssa valitsimme tämän jälkimmäisen vaihtoehdon. Rantakalliot ovat reitin kohokohta, ja halusin säästää ne viimeiseksi. Mielestäni tein oikean päätöksen.

Vastapäivään kierrettynä luontopolku siis alkaa metsäisellä osuudella, ja hienoa metsää se onkin. Polku on melko juurakkoista, ja sille on paikoin kaatunut puita, joten välillä joutuu jopa hieman jumppaamaan ja nostelemaan jalkojaan. Polku on vaikeusasteeltaan normaali metsäpolku, mutta ei se aivan kaikille kuitenkaan sovi.

Pamprinniemen luontopolulla kaatuneita puita
Luontopolulle kaatuneita puita piti hieman kiertää.

Olin suunnitellut Pamprinniemen retkeä jo tovin, mutta päädyin odottelemaan jäisten metsäpolkujen sulamista. Paitsi että jäiset polut ovat ikäviä ihmisten kulkea, ovat ne ikäviä myös koirille. Jäinen maasto aiheuttaa valitettavan usein eritasoisia venähdyksiä nelijalkaisille, vaikka moni ei sitä ehkä tule ajatelleeksi.

Useampaa viikkoa aiemmin olin lukenut erään kulkijan selostuksesta, että Pamprinniemen luontopolku olisi jo tuolloin ollut lähes sula. Kaiken järjen mukaan polun olisi siis meidän retkipäivänämme pitänyt olla oikeinkin hyvässä kunnossa – vaan katin kontit. Koko metsäinen osuus oli aivan jäinen. Jo parkkipaikka oli niin jäässä, että hyvä kun liukumalla pääsimme polun alkupisteelle. Mietin heti alkuunsa, palaisinko takaisin kotiin. Matka Pyhämaahan oli kuitenkin ollut pitkä, joten päätin katsoa muutamat metrit ja päättää vasta sitten.

Metsäpolun jää oli kevään lämpimässä säässä muuttanut hieman koostumustaan ja menettänyt liukkauttaan. Nastakengillä olisi päässyt kulkemaan sujuvasti. Nastakenkäni naureskelivat kuitenkin tyytyväisenä kotona. Meilläpäin olivat jo kadutkin putsattu hiekasta; siinä nyt enää mitään nastoja ollut tullut ajatelleeksi lähdön hetkellä.

Untolle jäinen polku ei kuitenkaan ollut niin vaikeakulkuinen kuin olin pelännyt, ja koska Unton terveys oli tärkeämpi kuin omani, jatkoimme urheasti eteenpäin. Sen tassut pitivät yllättävän hyvin, ja pahimmista paikoista kiersimme sulan metsän kautta. Todella varovainen sai kuitenkin olla. Etenimme äärettömän hitaasti, mutta eihän meillä kiire ollut. Kerrankin tuli katseltua kunnolla ympärilleen. Ihastelin esimerkiksi sitä, miten valtavan paljon puissa oli naavaa/luppoa.

Sitäkin siinä tallustellessani mietin, että miten voi olla, että minun ja tämän toisen kulkijan käsitykset melkein sulaneista poluista olivat niin erilaiset? Raamatullisesta ympäristöstä huolimatta mieleeni tuli hiljattain lukemani norjalaisen Are Kalvøn Helvetillinen vaelluskirja. Tässä huumoripitoisessa kirjassa tuskailtiin usein sen kanssa, ettei reiteistä tahtonut keneltäkään saada rehellistä kuvausta.

Kun kysyttiin, oliko reitti vaikeakulkuinen, vastaus oli aina: ”Ei, ihan helppo.” ”Ei ole ollenkaan vaikea.” ”Kyllä voi kulkea myös 110-vuotiaan isoäidin kanssa.”Vaikka totuus oli tietenkin aivan toinen.

Samaa olen huomannut suomalaisessakin ulkoilu- ja retkeilykulttuurissa. Aivan kuin ei kehdattaisi myöntää jonkin polun olevan vaikeakulkuinen, sillä siinä vaiheessa kun joku toinen väittäisi muuta, tarkoittaisi se yhtä kuin sen myöntämistä, että itsellä oli vain hirveän huono kunto.

Pamprinniemen merimaisemaa

Sumuinen merimaisema jylhiltä kallioilta

Siinä vaiheessa kun polku alkoi kaartaa kohti niemennokkaa ja päästiin pois pohjoisenpuoleiselta metsänreunalta, olivat polut täysin sulat. Kulku helpottui ja mieli keveni. Toisaalta alkumetreillä paistanut aurinko siirtyi tässä vaiheessa pilven taakse, ja maisema alkoi hiljalleen peittyä sumuun.

Palokärki lensi meitä lähellä olevaan puuhun ja aloitti tutun huutonsa. ”Pahanilmanlintu”, totesin itsekseni.

Palokärjestä on kai useita eri uskomuksia, mutta itse olen jo lapsena oppinut liittämään tuon linnun nimenomaan huonoon säähän. Olen yrittänyt mitätöidä tuota uskomusta useaan otteeseen elämäni aikana, etenkin nuoruudessani kun piti ihan periaatteessa taistella kodin perinteitä vastaan. Vanhemmiten olen kuitenkin oppinut arvostamaan tietouttani kansanuskomuksista. Hyvin usein palokärjen pahanilmanhuuto kuuluu nimenomaan silloin, kun säätyyppi on vaihtumassa huonompaan suuntaan.

Eikä sen vaisto pettänyt tälläkään kertaa.

Siinä vaiheessa, kun kaarsimme niemenkärjen kallioille, olimme jo täysin sumun keskellä, ja näkyvyys oli nollassa. Toisaalta maisema oli siitä huolimatta henkeäsalpaava. Kaikki aiemmat valituksenaiheeni ja harmitukset polun liukkaudesta unohtuivat saman tien.  

Totta kai harmitti, että maiseman ympärille kietoutuneen sumun vuoksi en nähnyt merta kuin muutaman metrin. En esimerkiksi osaisi nyt kertoa sinulle, olisiko vastassa ollut jokin saari vaiko vain aavaa merta. Mutta upea maisema oli siitä huolimatta.

Meri oli pääosin sula. Tuuli ei ollut kova, mutta rantaan patoutuneet jäät pitivät aavemaista ääntä. Unto-koirakin pysähtyi katselemaan, kuuntelemaan ja ihmettelemään. Se ei juuri mistään maisemista ole koskaan välittänyt kiinnostua – enemmänhän koiria kiinnostavat hajut – mutta tämä oli sellainen paikka, jota Untokin ihmetteli.

Mittelspitz Unto katselee merimaisemaa
Unto katseli maisemaa ja kuunteli jäiden ääntä.
Pyhämaan Pamprinniemen luonnonsuojelualue

Tunnelma oli käsittämättömän hieno. Maisemassa oli jotain maagista, pelottavaakin. Sitä olisi voinut vain tuijottaa ja tuijottaa, koko päivän.

Pamprinniemen rantakalliot

Loppuosa polusta kulkee pääasiassa merenrantakallioita pitkin. Ne ovat juuri sellaisia kallioita, jotka jäisinä ja märkinä ovat taatusti vaarallisen liukkaita. Tällä kertaa ne olivat kuitenkin sulia ja kuivia, joten niillä pystyi kävelemään rennosti.

Pamprinniemen rantakallioita

Unto-koiran arvio luontopolusta – kannattaako vierailu?

Ehdottomasti Unto on sitä mieltä, että kannattaa. Jos asut Turussa, on matka Pyhämaahan melko pitkä, mutta se kannattaa silti. Polku on hieno. Metsäinen osuus on upea ja rantaosuus aivan käsittämättömän upea. Ja kuinka upea se olisikaan silloin, kun merelle oikeasti näkisi jotain?

Pamprinniemen luontopolku on kuitenkin hieman vaikeakulkuinen, eikä sinne aivan kaikkien kannata lähteä. Normaali kunto riittää, totta kai, mutta polun kiertäminen ei esimerkiksi onnistu lastenvaunuilla eikä sinne kannata ainakaan liukkaalla kelillä lähteä, jos on vaivoja jo ennestään.

Pamprinniemen luontopolku maaliskuussa

Samassa suunnassa on kuitenkin toinen vastaavanlainen luontopolku, Hierkonpolku, jonka olen täällä esitellyt jo aiemmin. Se sijaitsee Pyhärannassa merenrannassa ja tarjoaa hieman samanlaista tunnelmaa, mutta on huomattavasti helppokulkuisempi. Matkaa näihin kumpaankin, Pamprinniemelle ja Hierkonpolulle, kertyy Turun suunnasta täsmälleen saman verran.

Vertaillaanpa näitä kahta polkua keskenään, niin voit sitten itse päättää, kumpaa haluat lähteä katsomaan. Unto-koira nostaa tassua pystyyn antaen täyden hyväksynnän kummallekin, mutta eroavaisuuksia löytyy esimerkiksi palveluiden suhteen.

PamprinniemiHierkonpolku
+ Hieno metsä+ Helppokulkuinen
(osin kuljettavissa lastenvaunuilla)
+ Oikean luontopolun tuntu+ Isot parkkipaikat
+ Mahtavat merenrantakalliot+ Hieno laavu ja tulipaikka
– Pieni parkkipaikka+ Huussi
– Ei laavua+ Upea merenrantamaisema
– Tulenteko kallioilla kielletty– Aava meri tekee paikasta
jäätävän kylmän, kun tuulee
– Ei huussia– Janareitti, pitää kulkea edestakaisin
(ellei jostain syystä halua kiertää tien kautta)
– Ei sovellu huonokuntoisille

Unto antaa luonnon puolesta pisteitä Pamprinniemen luontopolulle 5/5, ehkä jopa 5+/5. Kun kuitenkin huomioidaan palveluiden puuttuminen, on pakko pudottaa yksi piste arvosanasta pois. Sinä päätät sitten, kuinka paljon arvostat laavua tai puuceetä, ja kuinka paljon maakunnan upeimpia rantakallioita.

Kun lähdimme Unton kanssa ajelemaan Pamprinniemestä poispäin, vajaan 5 kilometrin päässä aurinko jo paistoi pilvettömältä taivaalta. P. Pouta & kollegat olisivat varmasti osanneet selittää tämän ilmiön, että miksi pieni niemennokka oli sankan sumun keskellä muun maan kylpiessä auringonvalossa – vaikka hekään eivät olleet osanneet sitä meille etukäteen ennustaa.

Sekalaisia faktoja

Osoite: Hauintie, Uusikaupunki (Hauintietä ajetaan vajaat 3 km)

Luontopolun kartan löydät tältä sivulta.

Matkaa Turusta tulee 98 km, ajoaika 1,5 tuntia.

1970-luvulla Pamprinniemen alueelle suunniteltiin Nesteen öljynjalostamoa. Voit arvata, miten iloinen Unto-koira on, että se hanke ei koskaan toteutunut!

Pyhämaa on entinen kunta, joka on kuulunut Uuteenkaupunkiin vuodesta 1974.