Vegaanista retkiruokaa Mynämäen Kuokkion laavulla

Kuokkion pieni kylä sijaitsee Mynämäessä noin 10 kilometrin päässä keskustasta. Kylä löytyy Yläneentien ja Karjalantien suunnasta, kun seurailee aina vain kapenevia teitä kohti maaseudun rauhaa. Perillä ollaan keskellä hiljaisuutta. Taloja on vain muutama siellä täällä.

Laavun osoite on Kuokkiontie. Kun tullaan Kallipääntien suunnasta, laavu on risteyksestä heti sadan metrin jälkeen vasemmalla. Laavu näkyy tielle, ja tien sivussa on pieni levennys, jolle mahtuu hyvin yksi auto.

Vaikka laavu on lähellä tietä, on se sen verran sivistyksestä sivussa, että siellä tuskin koskaan on valtaisasti väkeä yhtä aikaa. Siksipä mekin valitsimme juuri tämän laavun ruokaretkellemme. Halusimme laittaa ruokaa kaikessa rauhassa, poissa ihmisten arvostelevilta katseilta ja hämmästelyiltä, ja sitä rauhaa me todellakin saimme. Ketään muita ei ollut liikkeellä. Vaikka vieressä oli tie, ainoa auto joka sillä useamman tunnin aikana kulki, oli postiauto.

Kuului vain tuulen huminaa, lintujen laulua, tulen rätinää ja kahden ihmisen räkättävää naurua.  

Vierailu Mynämäen seudun latu ja polku ry:n laavulla

Kuokkion laavu on Mynämäen seudun latu ja polku ry:n hallussa. Laavu on hyvin hoidettu, ja sen vieressä on mukava pöytä ja penkki -ryhmä ruokailua varten. Laavun läheisyydestä löytyy myös erittäin siistiksi todettu huussi. Puuvarantoa laavulla oli jonkin verran, mutta koska tämä ei ole Metsähallituksen laavu, kuuluu tämä niihin laavuihin, joille on tapana tuoda omat puut mukanaan. 

Sen sijaan mitään luontopolkua laavun ympäristöstä ei löydy, ja se on varmasti monen mielissä pettymys. Meidän tarkoituksenamme oli kuitenkin keskittyä tällä kertaa vain ruuanlaittoon ja jättää kävelyt vähemmälle, joten polun puuttuminen ei ollut meille mikään ongelma.

Kävelimme ensin koirien kanssa laavun ympäristössä, ja laavun kätevän sijainnin ansioista saatoimme jättää kävelyn ajaksi tavarat autoon. Laavun lähistöltä löytyy mukavaa kävelymaastoa, ja metsässä liikkuminenhan kuuluu meidän kaikkien oikeuksiin, vaikka polkuja ei olisikaan.

Laavulta ei mitään järisyttävän hienoa maisemaa pääse ihailemaan, mutta metsä on avaraa ja kaunista. Olimme etukäteen miettineet, että jos laavulta avautuisi esimerkiksi järvimaisema, siellä olisi todennäköisesti siitä nauttimassa muitakin ihmisiä kuin me. Kun tingimme hieman maisemista, saimme vastineeksi täydellisen rauhan.

Eikä laavulla olossa todellakaan ollut valittamista: kevätaurinko paistoi ja lämmitti nopeasti aamun pakkasen pois. Kaikki ajatukset arjen elämästä sulivat ja unohtuivat, kun auringonvalo osui poskipäille. Oli vain se hetki, risukeitin ja ruoka, eikä pienintäkään ongelmaa tai huolta kymmenien kilometrien säteellä.

Kävimme ruokaretkellä myös Mynämäen toisella laavulla. Jos et ole nähnyt siitä kirjoittamaani juttua, voit lukea sen tästä:

Makoisaa retkiruokaa Mynämäen Asmankolon laavulla

Nuudelikeittoa risukeittimellä

Ruokalistallamme oli tällä kertaa vegaanista nuudeli-tofukeittoa.

Tässä ohjeemme:

Sipulia, porkkanaa, valkosipulia (kuullotimme nämä ensin öljyssä)

Tofua

Vettä

Kasvisliemikuutio, inkivääriä, kurkumaa, suolaa

Kookosmaitoa

Paketillinen nuudelia

Puolikkaan limen mehu

Ohje on muokattu Elina Innasen kirjasta Vegaanin keittiössä – parempaa arkiruokaa kasviksista. Elinan alkuperäinen ohje ei tietenkään ole näin yksinkertainen, vaan jätimme suosiolla ainesosia pois, ja teimme keitosta oman yksinkertaistetun ulkoilmaversiomme.

Elina Innanen on entinen turkulainen, nykyään helsinkiläistynyt pitkän linjan vegaani ja kokenut vegaaniruuan laittaja. Häneltä on ilmestynyt useita keittokirjoja (joista minä omistan kaksi), ja hän pitää Suomen suosituinta vegaaniruokablogia, Chocochiliä. Tiedän, että sinä todennäköisesti pelästyt sanaa ”vegaani”, mutta ei tarvitse ollenkaan pelätä, ystäväni. Me vegaanit olemme melko lailla ihan normaalia porukkaa, ja tuonne blogiin voi mennä tutkimaan reseptejä, vaikka ei olisikaan vegaani tai vaikka ei koskaan edes aikoisi olla. Kasvisruoka voi maistua hyvältä, usko pois!

Meidänkin keitoksestamme tuli hyvää, jopa aivan uskomattoman hyvää! Levitimme pöydälle liinan, laitoimme pöydän koreaksi ja nautimme. Miten olimmekin osanneet valmistaa jotain niin herkullista? Risukeittimellä ruuan laittoon ei kulunut kauan (porkkanoiden kypsyminen vei pisimpään), eikä puuta kulunut juuri nimeksikään.

Sitä sen sijaan ihmettelimme siinä ruokaillessamme, miten korona-aika ja ravintolasulut olivat vaikuttaneet ruokailutapoihimme. Pöytäliina oli hetkessä yltä päältä roiskeissa, ja niin olivat takkimmekin! Nauroimme katketaksemme: ei meitä enää voisi ihmisten ilmoille edes päästää. Parempi onkin ruokailla keskellä Mynämäen korpea!

Jälkiruoaksi joimme kuksalliset kahvia, ja sen seurana nautimme palat tummaa suklaata.

Miten minusta tuli vegaani ja miten sinustakin voi tulla (vaikka et usko)

Jos luulet, että vegaaniksi ryhtyvä on ollut alusta asti jotenkin outo ja poikkeava, olet väärässä. Minäkin olin kokonaiset 37 vuotta elämästäni ihan suht koht normaali ihminen, sekasyöjä, ja ihmettelin vegaaneja siinä missä sinäkin.

”Kamalan yksitoikkoista ja yksipuolista!”

”Miten niin voi elää?”

”Mitä ne oikein syö?”

Nuo kaikki ovat aitoja lausahduksia, jotka olen päästänyt suustani elämäni aikana. Muistan jopa sanoneeni, ettei minusta koskaan voisi tulla vegaania – hah!

Olen siis syönyt liha-makaronilaatikkoa, nakkikeittoa, broilerin koipea ja kerran Turun Suomalaisen Yhteiskoulun lukiossa opiskellessani jopa tillilihaa.

Kiinnostusta kasvisruokavalioon olin kokenut useaan otteeseen. Joskus olosuhteitten pakosta olin ollutkin kasvissyöjä jonkin aikaa, mutta koska en ollut tehnyt mitään tietoista päätöstä asiasta, olin aina palannut sekasyöjäksi. Joulun 2013 jälkeen kiinnostus kasviksia kohtaan alkoi kuitenkin jälleen nostaa päätään ja vähensin lihan syömistäni. Pidin kasvisruokapäiviä, ja lopulta huomasin pitäväni kasvisruuista enemmän kuin vastaavista lihaversioista.

Toivoisin, että minulla olisi jokin hieno, eettinen ja kaunis tarina kerrottavana siitä, miten minusta tuli vegaani. Osalla vegaaneista sellainen saattaa ollakin. Mutta. Kuten aina. On olemassa jaloja ja hienoja ihmisiä, ja sitten olen minä.

Omaan vegaanitarinaani liittyy juhannus 2014, paljon grillimakkaraa, pihvejä, herkkuja ja roskaruokaa (hei, syötkö muka itse juhannuksena jotenkin terveellisesti?) ja sen jälkeen koettu valtaisa vatsakipu. Lyhyesti sanottuna, lupasin jollekin minua isommalle voimalle – jos sellainen jossain olemassa on – että jos siitä kivusta selviäisin hengissä, en enää koskaan söisi muuta kuin vegaaniruokaa. Selvisin, ja olen pitänyt lupaukseni.

Minä tein päätöksen keskellä yötä, yhtäkkisesti, mutta muille annan vinkiksi lisätä kasvisten osuutta ruokavaliossa vähitellen (ellet sitten väenvängällä halua olla kuin ilmapallo ensimmäisen puolen vuoden ajan). Tällaisilla muutoksilla ei ole kiire.

Vegaani on vegaani vain, jos hän ei syö tai käytä mitään eläinperäistä.  Ei sinun kuitenkaan tarvitse vegaaniksi ryhtyä, jos et niin halua. Voit nauttia todella maittavista kasvisruoista, pitää kasvisruokapäiviä ja syödä muutoin juuri niin kuin itse haluat. Tämä ei ole yleinen vegaanien kanta asiaan, mutta minulla onkin ehkä hieman valtavirrasta poikkeava katsantotapa.

Positiivinen asenteeni ulottuu ulkoiluun, retkeilyyn, koiraharrastukseen ja vegaaniseen elämäntapaan. Ei vegaaniksi ryhtymisen tarvitse olla sinulle elämän ja kuoleman kysymys, jos et niin halua. Voit olla itsellesi lempeä ja nauttia elämästäsi ja ruuistasi sinulle parhaalla mahdollisella tavalla. Jokaisella aterialla ei kuitenkaan tarvitse syödä eläintuotteita, ja kasvisten terveellisyyttä tuskin kukaan alkaa enää kiistää.

Onko Unto-koira vegaani? Sitä minulta joku aina kysyy, hieman kauttarantain kaarrellen, kun ei suoraan kehtaa.

Ei, Unto ei ole vegaani. 

Kuokkion laavu sopii lapsille ja vanhuksille

Lapsuudessa eväsretket ulkoilmaan olivat ihan parasta. Kovin kauas ei kuulemma päästy, kun minä jo hinguin malttamattomana päästä käsiksi eväisiin. Vaikka oma kärsimättömyyteni nyt naurattaa, eivät nykypäivän lapset taida olla yhtään sen kehittyneempiä tässä asiassa. Jos kerran ulos mennään eväitä syömään, mitäpä siinä sitten kävelemään, vaan syödään kun kerran syömään on tultu!

Kuokkion laavu sopii erinomaisesti pienille lapsille, joiden kärsivällisyys on vähissä. Autolta on kävelyä laavulle vain muutaman metrin verran.

Kuokkion laavu sopii erinomaisesti myös vanhuksille, jotka eivät enää jaksa kävellä pitkiä matkoja mutta jotka mielellään istuisivat laavulla nauttimassa aidot nuotiokahvit ja muhkeat pullat (oikein nisukahavit).

Pitkään on eletty aikoja, jolloin sekä omien että naapurin vanhusten vieminen ulos luontoon on ollut melko vaikeaa. Pikkuhiljaa aletaan kuitenkin palata siihen maailmaan, jossa sekin on mahdollista. Erityisesti lämpimään kesäaikaan voisi moni varttuneempaan ikään ehtinyt luonnonystävä mielellään nauttia eväshetkestä Mynämäen Kuokkiossa. Painapa vinkkini talteen. Minäkin taidan tehdä niin, vaikka oma vinkki onkin.

Unto-koira tykkää tietysti enemmän kävelyretkistä, joilla mennään eikä meinata ja joilla hyviä hajuja riittää ja uusi seikkailu odottaa jokaisen puun, kallion tai kiven takana.

Mutta tällaisenaan, pelkkänä ruokaretkenä, Mynämäen seudun latu ja polku ry:n laavulle on pakko antaa pisteitä täydet 5/5. Kaikki oli aivan täydellistä.

Tällaisen retken jälkeen seesteinen olo jatkuu pitkään vielä senkin jälkeen kun on palannut oman kiireisen arjen keskelle. Niin kauan kuin haistaa savun hajun vaatteissaan ja hiuksissaan, voi myhäillä tyytyväisenä itsekseen. Sähköpostiin kilahtavat ikävätkään viestit eivät saa sitä olotilaa horjumaan. Maailman murheille voi sanoa pyh, ja sitten voi kääntää katseen kohti parempaa tulevaisuutta.

Luonto on uskomaton voimavara, joka auttaa jaksamaan. Lyhytkin hetki riittää, ja suu kiertyy hymyyn.

On vain yksinkertaisesti hyvä olla. 

Sekalaisia faktoja

Laavun osoite: Kuokkiontie, Mynämäki

Laavulla ei ole roskista, joten pakkaa mukaan ylimääräinen pussi, jotta saat vietyä roskat kätevästi ja siististi pois!

Ennen kuin raapaiset, tarkistathan voimassa olevat varoitukset Ilmatieteenlaitoksen sivuilta.