Yllätyksiä Laitilan kuntoradalla – ja haaste Sinulle

Laitilan keskustan kupeessa kiertää mukavanoloinen kuntorata, pururata, jolla voi valita kolmesta eripituisesta reitistä: 800 metriä, 1,5 kilometriä ja 5 kilometriä. Vaikka radalla on korkeuseroja, mahdollistavat eripituiset reitit sen, että siellä voivat liikkua erikuntoiset ulkoilijat. Sijaintikin on helppo: parkkipaikka on heti Eurantien tuntumassa.

Eihän me Unto-koiran kanssa täällä blogissa kaiken maailman pururatoja esitellä, vaikka niillä paljon kävelläänkin. Reitillä pitää olla jotain ekstraa, jotta se tänne päätyy; jotain, mikä saa sen erottumaan kaikista muista tämän maan tuiki tavallisista pururadoista. Kuten esimerkiksi täällä taannoin esittelemäni Liedon aseman ulkoilurata.

Ei meillä Unton kanssa ollut suunnitelmissa tehdä tästä retkestä blogijuttua, mutta paikka yllätti meidät monellakin eri tapaa. Aivan kaikki yllätykset eivät olleet positiivisia, mutta yllätyksistä ne menivät silti.

En tiedä, onko tämä paikka ihan sen arvoinen, että sinne Turusta varta vasten lähtisi ajelemaan, mutta jos muutoin liikut Laitilan suunnalla ja etsit helppoa ja nopeaa ulkoilupaikkaa joko itsellesi, tai sekä itsellesi että koirallesi, on Laitilan pururata silloin oiva valinta.  

Toivon sinun lukevan juttuni ennen kaikkea koska:

1. Tältä kuntoradalta on yhteys Ilvesvuoren ja Matovuoren luontopolulle (missä kävimme Unton kanssa aiemmin)
2. Laitilan kuntorata on erinomainen ulkoilupaikka lapsille
3. Esitän sinulle haasteen, johon toivon sinun tarttuvan

Kuntoradalta on yhteys Ilvesvuoren ja Matovuoren luontopolulle

Kun poiketaan muutama hassu metri Eurantieltä sivuun Hallitielle, tulee vastaan mukavankokoinen pysäköintipaikka, jolle mahtuu autoja useampia. Pysäköintipaikan tuntumassa on ulkokuntoilulaitteita.

Kaikki eripituiset reitit lähtevät ensin samaan suuntaan, mutta erkanevat myöhemmin, ja polut ovat selkeästi merkittyjä. Me Unton kanssa kiersimme pisimmän, 5 kilometrin lenkin. Selvästi aikuisemmalle väelle suunnatun pisimmän reitin varrella ei ole mitään varsinaista viihdykettä, mutta ainakin yksi sen verran korkea ja pitkä mäki löytyy, että se pistää taatusti myös hyväkuntoisen kaverin puuskuttamaan – ainakin jos muistaa siirtää lenkkaria toisen eteen tarpeeksi tiuhaan.

Reitin varrelta on valitettavasti kaadettu metsää, mikä saa luontokokemuksen tuntumaan perin vaatimattomalta. Ilman metsäkoneiden jälkiä reitti kun saattaisi olla jopa ihan mukava metsäretki. Siirtolohkareita sen sijaan näkyy, kuten Laitilassa yleensä, ja osa niistä on ihan kunnonkokoisiakin. Joitain ihan oikeita luontoelämyksiä on siis tarjolla, jos vähän hidastaa tahtia eikä paahda aivan täyttä vauhtia menemään ympärilleen vilkuilematta.

Kun pisimmällä reitillä ohitetaan 3 km:n kyltti, tulee siitä parin sadan metrin päästä vastaan punainen viitta, joka ohjaa Matovuoren ja Ilvesvuoren luontopolulle. Mehän kävimme siellä Unton kanssa muutamaa viikkoa aiemmin, ja sen reittikuvauksen yhteydessä mainitsin, että kyseiselle luontopolulle on yhteys pururadalta. No, nyt sen yhteyden löysimme. Kun pururadalta lähtee seurailemaan polkua, löytää itsensä pian Ilvesvuoren juurelta.  

Laitilan kuntoradan lyhyemmät reitit ovat lasten mieleen

Kuntoradan lyhyemmät reitit, 800 metriä ja 1,5 kilometriä, ovat eittämättä perheen pienimmille sopivat. Pituudet ovat sitä luokkaa, että niistä selviää lyhyemmälläkin askelvälillä, ja lastenvaunuilla pääsee.

Lyhyemmillä reiteillä on lapset otettu huomioon myös muutoin; itse asiassa paremmin kuin missään muissa reippailukohteissamme koskaan.

Lyhyin väliajoin oli puihin laitettu erilaisia rasteja, joissa ohjattiin lapsia (ja lapsenmielisiä) suorittamaan tiettyjä tehtäviä. Osa oli ihan tavallisia, kuten vaikka takaperinkävelyä, mutta oli siellä muutakin. Yhdessä kohtaa oli vedetty kiven ympärille köysi, ja tehtävänä oli kiertää kivi silmät kiinni köyttä ohjurina käyttäen. Ja olikohan se peräti viimeinen rasti, mistä löytyi ihka oikea aarre!

Miten virkistävää! Teki mieli itsekin alkaa suorittaa tehtäviä, niin mukavia ne olivat. Onhan luonnossa liikkuminen jo sinällään seikkailu eikä kai hyvällä mielikuvituksella varustettu lapsi muuta tarvitsekaan kuin kiviä ja kantoja, niin tekemistä riittää. Mutta ei se yhtään haittaa, jos hieman kannustetaan ja kehotetaan tarttumaan toimeen: luonnossa saa hyppiä ja kiipeillä. Toki aina sen mukaan, mitä vanhemmat sanovat (mutta luonnossa siis saa hyppiä ja kiipeillä!).

Otatko haasteen vastaan, sinä luonnonystävä?

Sen sijaan aivan kaikkea luonnossa ei saa tehdä.

Valitettavasti myös Laitilan kuntoradan varrelta löytyi kaikenlaista jätettä, vaikka roskiksiakin olisi tarjolla ollut. Mikä siinä onkin niin vaikeaa, ettei sitä roskaa voi kantaa seuraavalle roskikselle asti? Tuleeko käteen juuri sillä hetkellä niin paha kramppi, että roska aivan kuin lentää kädestä maahan?

Voisin tietysti nyt saarnata roskaamisesta. Joskushan minä saarnaankin. Mutta jätetään se saarna tällä kertaa väliin ja keksitään toinen lähestymistapa.

Miltä sinusta tuntuisi ajatus siitä, että me siistit luonnossa liikkujat – sinä ja minä – keräisimme näitä toisten luontoon heittämiä roskia ja toimittaisimme ne sinne minne ne kuuluvat? Olisiko ajatus täysin mahdoton? Ottaisitko haasteen vastaan?

Untolla ja minulla on kokemusta. Tammikuussa 2019 Unton ”isoveli” nukkui pois, ja yhtäkkiä minulla oli kävelylenkillä kädessä kahden hihnan sijasta enää yksi. Tuntui siltä, että jotakin puuttui, kun kädessä oli tyhjää tilaa.  Silloin keksimme Unton kanssa, että voisimme poistaa tämän tyhjyyden tunteen sillä, että keräisimme reissuillamme roskia.

Asetin itselleni haasteen, että päivän kolmesta lenkistä yhdellä keräisimme luonnosta roskia, missä sitten ikinä sillä kertaa sattuisimmekaan kävelemään. Yritin innostaa tuttaviani samaan, mutta en tainnut saada ketään innostumaan ajatuksesta. Kukaan ei ainakaan tunnustanut.

Ajatus tuntuu ensin vieraalta, ymmärrän sen. Joku toinenhan niistä roskista on vastuussa, miksi pitäisi joutua korjaamaan toisten jälkiä? Mutta kun hommaan alkaa, se vie yllättävästi mennessään. Maata alkaa haravoida silmillään, ja kun näkee jotain luontoon kuulumatonta, iskee pienimuotoinen himo nostaa se sieltä pois. Kokeile, jos et usko.

Kylähullun maineenhan siinä tietysti saa.

Meiltä kotoa on löytynyt joskus roskia, kuten vaikka tyhjiä jogurttipurkkeja, ulko-oveni takaa sinne kauniisti aseteltuna. Asun paikassa jossa ei ole läpikulkua, joten ainoa selitys tälle on, että roskat on siihen varta vasten minulle tuotu. Joskus roskia on ollut myös postilaatikossani.

Ei voi kuin ihmetellä ihmisten ystävällisyyttä ja viitseliäisyyttä. Että ihan minulle kotiin saakka ovat ne tuoneet, jotta minun olisi ne siitä helpompi pois korjata! Kuka sanoo, ettei maailmassa olisi enää ihmisiä, jotka välittävät?

No mutta. Sinulla ja minulla voi olla asiaan eri näkökulma, jos vain haluamme. Mitäs sanot, oletko valmis? En minäkään ole roskia viimeisen kahden vuoden aikana jatkuvasti kerännyt; en minä aivan niin jalo ihminen ole (itse asiassa kaukana siitä). Mutta jos vaikka yritettäisiin tsempata, ihan silloin tällöin vain?

Laitilan kuntoradan laavu vaiko vain ”laavu”?

Sekä netistä löytyvissä esitteissä että paikan päällä parkkipaikalla olevassa kyltissä mainitaan laavu, joka sijaitsee lähtöpaikalta 400 metrin päässä. Olin innoissani ajatuksesta, että ihan tuiki tavallisen kuntoradan varrella olisi peräti laavu, ja siispä pakkasin mukaan termarin ja pienet eväät.

Kun sitten Unton kanssa saavuimme tälle laavulle, olikin pettymys melkoinen. On olemassa laavuja ja on olemassa ”laavuja”, ja tämä tulipaikka menee ehdottomasti jälkimmäiseen kategoriaan. Vai mitä mieltä sinä olet, kun katsot kuvaa?

Voisin kutsua tuota tulipaikaksi, keittokatokseksi tai grillikatokseksi, mutta en laavuksi. Ehkä olen tietämätön moukka, mutta jos itse olisin asiasta päättämässä, muuttaisin kyltin joksikin enemmän todenperäiseksi, sillä tämä saattaa hämätä muitakin kulkijoita kuin minua ja Untoa.

Eihän siinä mitään vikaa ollut. Minä sain kahvit juotua ja Unto sai herkkupalansa syötyä, ja jos olisin tuonut mukanani puut, olisi siihen tuletkin voinut tehdä. Mutta kun ennakko-odotus oli jotain ihan muuta, ei siitä pienestä pettymyksen tunteesta päässyt kovin helposti eroon.

Turha tässä kuitenkaan on valtavasti valittaa. Paikka oli kokonaisuudessaan hyvä ja itse asiassa parempi kuin olin etukäteen ajatellut. Reitti oli mukava, melko lailla sopivanpituinen, helppo kulkea mutta ylämäkineen sopivan haastava, ja erityisesti lasten huomioon ottaminen lämmitti mieltä. Joku oli nähnyt vaivaa ja miettinyt asioita, ja se on aina piponnoston arvoinen teko.

Lopputulemana tämän kaiken mutinan jälkeen voisin ehdottaa sinulle sitä, että lähtisit kiertämään 5 kilometrin lenkkiä ja poikkeaisit Ilvesvuorelle ja ehkä jopa eteenpäin Matovuorelle asti. Lenkistä tulisi tällöin jo ihan oikea patikkaretki, sillä kilometrejä kertyisi mukavasti. Ilvesvuoren huipulla on tulipaikka.

Jos sen sijaan haluat tyytyä helpompaan matkantekoon tai jos mukana on pieniä lapsia tai muita huonompikuntoisia, on hyvä vaihtoehto pysyä kuntoradalla ja nauttia sen tarjonnasta.

Päädyit kumpaan vaihtoehtoon tahansa, on luvassa ihan mukava retkipäivä.

Mietithän myös antamaani haastetta, jookos?

Sekalaisia faktoja

Osoite: Hallitie 4, Laitila. (Kulku on siis Eurantieltä. Jos navigaattorisi sekoilee ja ohjaa jonnekin muualle, käännyt vain 8-tieltä Euran suuntaan ja jatkat parisen kilometriä Eurantietä eteenpäin)

Noukkijan, eli nostokepin roskien keräämiseen, saa monista kaupoista kympillä. Tosin hieman kalliimpiakin vaihtoehtoja löytyy.  Muista turvallisuus!

Unto antaa pisteitä Laitilan kuntoradalle 2,5/5