5 syytä miksi ei kannata ottaa koiraa (ja 1 miksi se kannattaa)

Koiranko haluat? Oletko aivan varma? Mitäpä jos miettisit vielä, ja lukisit ensin tämän tekstin? Olen koonnut yhteen viisi tärkeää syytä, miksi koiraa ei kannata vaivoikseen ottaa tai miksi sitä ei ainakaan tule ottaa hetken mielijohteesta. Yhteinen tie koiran kanssa tulee nimittäin olemaan todella kivinen.

1. Koti on jatkuvasti hieman epäsiisti

Jos sinulle on tärkeää, että koti on kuin suoraan sisustuskatalogista, älä ota koiraa. Älä ota edes sitä pientä sievää minikoiraa, jonka kuvittelet näyttävän hyvältä instakuvissa design-tapettiasi vasten.

Koira on koira, rodusta riippumatta. Koiran täytyy antaa olla koira ja tehdä koirien juttuja. Koira rakastaa möyriä mudassa, liassa ja kurassa, ja vaikka aina ei ole pakko antaa sille lupaa tehdä niin, joskus se väistämättä sen tekee.

Ja vaikka et antautuisikaan koirasi mielitekoihin ihan noin täysillä, kotiin kantautuu hiekkaa, katupölyä, havunneulasia ja kuivia lehtiä. Tassunjäljet näkyvät eteisessä ennen kuin koiran ehtii kiikuttaa suihkuun, ja märkä koira nyt pudistelee kuravedet turkistaan joka tapauksessa ennen kuin pääsee kylppäriin asti.

Onpa joskus jollekin käynyt niinkin, että koira on yksin ollessaan sairastunut ripuliin, ja sitten sitä ripulikakkaa on ollut paitsi koiran takapuolessa, niin lopulta joka paikassa lattioilla, matoilla, sängyssä ja keittiön alakaapeissa. En tiedä kenelle näin on käynyt, mutta joskus kuulemma jollekin…

2. Koira rajoittaa omia menoja

Kyllähän siitä kuulee juttua jo ennen kuin koiran itselleen hankkii. Että kun on koira, ei pääsee enää vapaasti liikkumaan ja menemään sinne minne haluaa ja juuri silloin kun haluaa.

Mutta se on ihan totta. Koira rajoittaa elämää, paljon.

Kyse ei ole pelkästään siitä, että ulkomaanmatkojen ajaksi koiralle on hommattava sellainen hoitopaikka, jossa koira oikeasti viihtyy. Koira rajoittaa menemisiä arjessa ihan muutenkin. Jos esimerkiksi on jo pitkän työpäivän poissa kotoa, ei yksinkertaisesti vaan voi koko ajan lähteä töiden jälkeen harrastuksiin ja menoihin ilman sitä koiraa.

Tilanne on tietysti toinen silloin, kun kotona on muita perheenjäseniä, mutta jos koiranomistajana on sinkku, silloin tästä asiasta tulee erityisen tärkeä. Nimenomaan sinkullehan koiran omistaminen olisi hyödyllistä, koska koiran kanssa eläminen auttaa yksinäisyyteen. Toisaalta sinkun koiranomistajuus voi synnyttää yhtäkkiä kokonaan uudenlaisen yksinäisyyden, kun arjen menot muuttuvat rajallisiksi. Koiraton ystävä ei välttämättä ymmärrä tätä yhtäkkistä elämänmuutosta.

Kunnon koiranomistaja tietysti hommaa itselleen etätyön tai oman yrityksen ja alkaa harrastaa yksinomaan koiraharrastuksia ja tutustuu vain toisiin (hulluihin) koiraihmisiin. Kysymys kuitenkin kuuluu: oletko sinä valmis kaikkeen tähän?

3. Täysin tuntemattomilta tulee ikäviä kommentteja

Koiran omistaminen ei ole yksityisasia. Se koskee kaikkia ihmisiä ympärilläsi, niin tuttuja kuin täysin tuntemattomia.

Kun ostin itselleni ensimmäisen ihan oman koirani, olin 25-vuotias, mutta lapsenkasvoisena olisin voinut mennä 10 vuotta nuoremmasta. Ehkä se johtui nimenomaan nuoruudestani, mutta tuntemattomat ihmiset kadulla kokivat velvollisuudekseen neuvoa, miten minun tulisi koiraani kouluttaa. Ehkä osa näistä ihmisistä osasikin asiansa, mutta suurin osa ei.

Neuvot olisin vielä kestänyt, joskushan niistä jotain opinkin, mutta neuvojen lisäksi sain osakseni valtavasti ikäviä kommentteja: kiroilua, haukkumista ja nimittelyä. Yritin ottaa muut ihmiset huomioon niin hyvin kuin pystyin, ja aivan varmasti korjasin kaikki koirani jätökset, mutta se ei riittänyt. Moni koki oikeudekseen purkaa pahaa oloaan minuun ja pieneen koiraani.

Kaikkein parhaiten mieleeni on kuitenkin jäänyt se, mitä eräs samassa kerrostalon rapussa asunut rouva minulle sanoi. Hän nimittäin piti minulle oikein pitkän saarnan siitä, miten koirat olivat kyllä kivoja, mutta miten minun olisi korkea aika alkaa tehdä lapsiakin jo. Kuuntelin koko pitkän puheen loppuun asti enkä pystynyt sanomaan yhtään mitään. En unohda sitä koskaan. Mietin mielessäni, miten rouva saattoi kokea oikeudekseen puhua minulle, täysin tuntemattomalle ihmiselle, aiheesta, joka oli niin kertakaikkisen raastava ja sydänjuuria loukkaava.

4. Koiraan kuluu valtavasti rahaa

Kun ostaa koiran kunnolliselta koirankasvattajalta, se maksaa paljon. Pennulla on hintansa, sillä sen vanhempiin on satsattu, ne on terveystarkastettu ja kuvattu ja niiden kanssa on harrastettu.  

Kulut eivät kuitenkaan lopu koiran ostohintaan, vaan siitä se hauskuus vasta alkaa.

Koira tarvitsee loppuiäkseen ruokaa ja valtavasti tavaraa. On hihnaa, valjaita, pantaa, vaatteita, kuppeja, harjoja, petejä, kuljetusbokseja ja matolääkkeitä, ja sitten kun keksii jonkun kivan yhteisen harrastuksen, se se vasta maksaakin. Kurssien hinnat ovat korkealla ja bensa maksaa ja kaikki ne kivat varusteet, joita tajuaa harrastuksen myötä tarvitsevansa.

Suurin menoerä tulee kuitenkin siitä, jos koira sattuu sairastumaan. Eläinlääkärikulut ovat valtavat jo silloin, kun käy klinikalla vain kääntymässä. Mutta kun koiralle joudutaan tekemään jokin operaatio, hipoo lasku jo pilviä.

Eläinlääkärikäynneistä joutuu maksamaan jonkin verran, vaikka olisi vakuutus, ja se vakuutusmaksu itsessään on melko iso. Ja jos sitä vakuutusta taas ei ole, sitten sitä vasta maksamaan joutuukin. Jos ei satu olemaan isopalkkainen, saa koiran sairastuessa sanoa hyvästit kaikille muille isoille investoinneille pitkäksi aikaa.

Lue tästä miten Unto-koiralle tehtiin 2500 euron sappirakkoleikkaus:

Koiran sappirakon poisto (mukoseele) – omakohtainen kokemus

5. Koira sairastaa – ja se sattuu omistajaan

Koiran sairastaminen ei ole pelkästään rahakysymys. Vaikka lääkärikuluista selviäisi, ei klinikkakäynnistä pääse pelkästään pankkikorttia vilauttamalla. Pahin lommo tulee omistajan sydämeen.

Tuska rakkaan koiran sairaudesta on sanoin kuvaamaton. Se tuntuu piinaavana kipuna keuhkoissa ja sydämessä, aivan kuin koiran fyysinen kipu olisi yhtäkkiä siirtynyt omistajaan.

Pahinta on, kun näkee rakkaimpansa kärsivän, mutta ei pysty tekemään mitään toisen hyväksi.

Ensimmäiselle omalle koiralleni, Sohville, tuli välilevyn pullistuma sen ollessa vain 2-vuotias. Koska kyseessä oli niin nuori koira, päätin, että Sohvi leikattaisiin. Sellaisia leikkauksia ei moni lääkäri vielä silloin tehnyt, joten matkustin koirani kanssa Helsinkiin. Leikkaus meni hyvin, mutta ei se meidän elämästämme ongelmatonta tehnyt. Selkä kipuili säännöllisin väliajoin, ja lopulta 8-vuotiaana Sohvin oli aika päästä kivuistaan.

Kun sitten olin ottamassa toista koiraa Sohvin jälkeen, mietin todella pitkään, minkä rodun edustajan uskaltaisin ottaa ja mistä vanhemmista. Eihän sairauksista koskaan tiedä, mutta omassa päässäni pidin kaikkein tärkeimpänä, ettei sama toistuisi. Välilevyn pullistuma oli pahinta minkä tiesin, ja halusin nimenomaan välttää tämän kyseisen sairauden.

Vaan miten sitten kävikään? Kun seuraava koirani, Sulo, oli 4-vuotias, sen takajalat menivät yhtäkkiä alta. Ortopedin tutkimuksessa todettiin, että kyse oli välilevyn pullistumasta. Myöhemmin ymmärsin, että Sulon molemmat vanhemmat olivat kärsineet samasta ongelmasta, joten oli ollut tähtiin kirjoitettu, että myös Sulo oli kokeva saman kohtalon. Ei tätä pentuetta tietenkään ollut tehty tietoisena näistä perintötekijöistä. Vanhempien selkäsairaudet tulivat ilmi vasta jokusia vuosia astutuksen jälkeen.

Se tuska, mitä koin näiden kahden koiran kanssa, oli ääretön. Kyyneleet, joita vuodatin, olivat loputtomat. Kun Sohvi kuoli, luulin oikeasti, että en pystyisi koskaan nousemaan jaloilleni. Sulon kuolemasta muistan, miten poskieni iho sattui, kun monta päivää valuneet kyyneleet olivat polttaneet ihon rikki.

Tämän tuskan joutuu koiran omistaja kokemaan yksin. Vaikka moni muukin voi tuntea ikävää perheenjäsenen mentyä pois, on se pahin paikka sille, joka on ollut koiralle se kaikkein läheisin. 

Moni koirankasvattaja lupaa tukeaan vastineeksi koiran korkeasta hinnasta, mutta siihen ei ostajan kannata tuudittautua. Kasvattajat ovat ihmisiä siinä missä muutkin, ja ihmisyyteen valitettavasti kuuluu se, että menossa pysytään mukana, kun ajat ovat hyvät. Mutta kun joutuu rämpimään tuskan suossa ja miettimään ikäviä asioita, jäävät tuuliviiri-ihmisten lupaukset kovin helposti unholaan.

Lue tästä jutusta, mitä kuuluu vanhan koiran elämään:

Luontoretkellä vanhan koiran kanssa: 14-vuotias kääpiösnautseri opastaa

1. Rakkaus koiraa kohtaan on loppumaton

Mitä enemmän luopumisen tuska sattuu, sitä enemmän on ihminen koiraansa rakastanut. Ja se rakkaus on juuri se, mikä saa unohtamaan kaiken, mitä tässä tekstissä olen edellä kirjoittanut.

Miksi ottaa koira, jos se tekee kodista sottaisen, vie kaikki rahat ja estää lomamatkat? Näitä asioita kun ajattelee, tajuaa, että vain päästään vialla oleva ihminen ottaisi koskaan koiraa riesakseen. Sitä voisi elää paljon helpompaa ja mukavampaa elämää ilman koiraa; käyttää rahansa itsensä hemmotteluun ja nauttia kivoista asioista.

Mutta tosiasia on, että kun se koira siinä perheenjäsenenä on, ei tällaisia asioita koskaan mieti. Se tulee, mikä tulee, ja eletään sitten sen mukaan, mitä tulee. Vähitellen sitä huomaa viihtyvänsä koirankarvojen keskellä, ja eläinlääkäriin katoavat sataset tuntuvat ihan normaalilta osalta elämää.

Yhtäkkiä huomaa nauttivansa siitä, että koira vie aamulla innosta puhkuen ulos räntäsateeseen. Että koira innostuu sinut nähdessään kuin olisit maailman tärkein olento. Että koira hyppää viereesi sohvalle ja katsotte yhdessä Avaraa luontoa. Että koira oppii pujottelemaan jalkojesi ympäri ja voit esitellä temppua välinpitämättömille sukulaisille. Tai että kuuntelette yhdessä huuhkajan huhuilua pilkkopimeässä.

Koira on pentuna söpö, mutta parasta koiran kanssa elämisessä ei suinkaan ole se koiranpennun naama, vaan kumppanuus, joka koiran kanssa syntyy vuosien saatossa. Koette yhdessä asioita, ja välillenne syntyy side. Sinä välität koirastasi ja koirasi sinusta. Ymmärrätte toisianne yhdestä katseesta ja tiedätte kumpikin, miten toinen reagoi ympärillänne tapahtuviin asioihin.

Sitä ei saa millään rahalla. Ja se, juuri se, saa unohtamaan kaikki ne syyt, miksi EI kannatta ottaa koiraa.

Rakkaus on loppumaton. Se ei lopu edes siihen, kun saattelee koiran viimeiselle matkalle.

Lopulta nimittäin suru laantuu ja rakkaus voittaa – ja jää vain ihanat muistot.

Lisää luettavaa? Luepa vaikka tämä kirjoittamani juttu:

Riittääkö että koira on kotikoira? Mitä on hyvä koiranelämä?

---

Jos olet kanssani yhtä mieltä siitä, että koiraa ei koskaan pidä ottaa kevyin perustein tai hetken mielijohteesta, olisin kiitollinen jos jakaisit tämän jutun sosiaalisessa mediassa. Voit käyttää alta löytyviä somepainikkeita. Kiitos!