Yhden lapsen tarina kiusaamisesta: ”Koira on paras ystäväni”

Puut ovat kavereitani.

Kun silitän puun pintaa, se tuntuu karhealta käsissäni. Se sama karheus raapii housujani, ja sitten kankaaseen tulee pieni reikä. Mutta kun lopulta saan hinattua itseni istumaan käyrän puunrungon päälle, tunnen olevani paitsi maailman valtias, myös yhtä ja samaa tämän toisen elävän olennon kanssa.

Juttelen puille ja ne juttelevat takaisin. Kun kerron niille omista asioistani – niistä, joista en kerro kenellekään ihmiselle – ne kuuntelevat ja heiluttavat vastaukseksi oksiaan. Ne värisyttävät pehmeitä lehtiään ja piikikkäitä havujaan, ja ne tietävät miltä minusta tuntuu, sillä nekin kasvavat yksin.

Tuuli on ystäväni.

Se kuiskii minulle välillä hellän pehmeästi, niin että juuri ja juuri tunnistan sen äänen poskillani. Joskus se puhuu äänekkäämmin, joskus se jopa huutaa, jolloin sen ääni vingahtelee korvissani. Mutta aina se on ystäväni, ja se ottaa minut vastaan sellaisena kuin olen.

Kaikkein paras ystäväni on kuitenkin koirani.

Kun olemme kaksin, kerron koiralleni ihan kaiken, ja näen sen silmistä, että se ymmärtää. Sanon olevani iloinen, että kaikista maailman koirista juuri se on kaverini, ja silloin se työntää kuononsa kättäni vasten ja tunnen sen märän kielen ihollani. Koirani on kuitenkin niin viisas, että se näkee syvälle sisimpääni. Se toivoisi, että minulla olisi jotain, jota en edes itse tiedä tarvitsevani.

Olen 5-vuotias eikä minulla ole juuri kokemusta toisista samanikäisistä, sillä olen naapurustoni ainoa lapsi. En ole koskaan leikkinyt toisten lasten kanssa enkä osaisi sitä tehdä, vaikka saisin tilaisuuden. Se vaatii harjoittelua, sekin, eikä se tule luonnostaan, vaikka aikuiset niin luulevat. Kun minut istutetaan tämän ikäisenä ensimmäisen kerran toisten lasten kanssa samaan pöytään, en minä tiedä, mitä minun pitäisi tehdä.

Puut, tuuli ja koirani hyväksyvät minut juuri sellaisena kuin olen, eivätkä ne koskaan vaadi minulta muuta. Ihmiset eivät ole sellaisia, sillä ihmisiä varten pitää aina olla tietynlainen ja käyttäytyä tietyllä lailla. Jos ei ole sellainen kuin ihmiset haluavat, he eivät ota mukaan leikkiin.

***

Kun vuodet vierivät eteenpäin, minä kehityn ja opin ihmisistä kaikenlaista lisää, mutta olen aina askeleen muita jäljessä. Toiset samanikäiset ovat saaneet erilaisen alun elämälleen enkä minä saa heitä kiinni. Koska en ole saanut olla toisten lasten kanssa, en osaa olla. Ja koska en osaa, muut pitävät minua outona.

On minulla koulussa muutama kaveri, mutta kaiken vapaa-aikani olen yksin. En koskaan leiki toisten lasten kanssa koulun jälkeen tai viikonloppuisin tai lomilla. Yksinäisyys on minulle normaali olotila, ja yleensä en muuta kaipaa. En osaa kaivata sellaista, mitä minulla ei ole koskaan ollut.

Mutta sitten olenkin jo siinä iässä, että ymmärrän sen, minkä koirani silmät näyttivät ymmärtäneen jo paljon minua ennen: tajuan, että en haluaisi olla yksin.

Luen, kirjoitan, soitan ja laulan. Olen koulussa parempi kuin muut silloin kun puhutaan oikeista kouluaineista. Leikeissä en kuitenkaan pärjää. Silloin kun pitäisi pitää hauskaa, en ole niin kuin muut, mutta en syntynyt tällaiseksi. Olen erilainen harjoituksen puutteesta ja olosuhteiden pakosta.  

Saan jatkuvasti kehuja aikuisilta. Olen hieno tyttö ja osaan kaiken. Mutta jokaisella kerralla, kun opettaja kehuu minua, kuilu minun ja luokkakavereitteni välillä kasvaa. Luokkakavereita harmittaa saamani huomio ja se, minkälainen olen, mutta enhän minä sille mitään voi. Minulla vain on hyvä muisti.

Yritän olla hyvä kaveri, mutta en tiedä, osaanko. Keksin vasta kotona jonkun hauskan jutun, jonka olisin voinut kertoa, mutta sillä hetkellä, kun se olisi pitänyt sanoa, en saa tulemaan suustani mitään. Olen hiljainen, mutta vain ulkoisesti. Sisältä tunnen olevani jotain ihan muuta.

Lapset ovat hyviä vaistoamaan. Kun he huutelevat minulle ilkeästi, he tekevät vain sen, mikä heille on luontaista. Olen heidän mielestään outo, kun en osaa sanoa mitään. Kun en sano mitään heille takaisin, vaikka he sanoisivat kuinka ilkeästi, se tekee minusta entistä oudomman, ja sen toiset lapset tietävät ja vaistoavat.

Outo on myös ulkonäköni, sillä olen läskipossu. Tietäisin olevani, vaikka kukaan ei minulle siitä huomauttaisikaan. Kyllä minä osaan katsoa itseäni peilistä, ja näen sieltä, että olen hirvittävän lihava, ja rumakin vielä. Se mikä minä olen, on kuin tarttuva tauti, jota muiden on varottava.

***

Koirani ei pidä minua outona, silloinkaan kun en puhu sille mitään. Meidän ei tarvitse puhua, sillä se lukee ajatukseni ja tunteeni ja ymmärtää ilman sanoja. Mutta jos puhun, se kuuntelee.

Vauvana nauroin kuulemma ensimmäisen kerran ääneen, kun näin koirani kasvot. Sitten opettelin seisomaan siten, että otin tukea koirastani. Mutta kun koirani lähti liikkeelle, kaaduin maahan.

Myöhemmin koirani on antanut minun tehdä sille mitä vain. Tutkin sen korvat ja suun eikä se koskaan sano pahasti. Kaikki muut saattavat niin tehdä, mutta koirani ei koskaan.

Koirani on vanha ja viisas. Se on syntynyt ennen minua. Itse asiassa se on elänyt neljä vuotta elämästään ilman minua. Mutta siitä asti, kun minä tulin maailmaan, olen ollut sen paras ystävä.

Mutta sitten näen, että koirani on väsynyt, sairaskin. Sen silmät kertovat. Kun vanhempani yrittävät kuvailla minulle sanoin sitä, mikä on edessä, minä tiedän jo. Vaikka olen vasta 9 vuotta, minä tiedän ja ymmärrän kyllä, mitä kohta tapahtuu.

Halaan koiraani hyvästiksi. Otan siitä oikein tiukasti kiinni ja se nojaa itseään minua vasten. Sitten annan sen mennä, koska niin täytyy.

Katson ikkunasta, kun isäni vie koirani pois, ja tiedän, että kun isäni tulee takaisin, koiraa ei enää ole. Koirani silmät osuvat autosta minun silmiini ja katseemme kohtaavat ikkunalasien läpi viimeisen kerran. Silloin tulee itku. Se tulee ja se tulee.

Vielä pitkän aikaa, kun saavun koulusta kotiin, olen näkevinäni koirani pihalla odottamassa minua. Ehkä se onkin siellä. Minä vain en pysty enää koskettamaan sitä niin kuin ennen.

***

Kallio on lämmin, kun istun sen päällä. Pian on kesä; ensimmäinen ilman koiraani. Tunnen ensimmäistä kertaa, että olen oikeasti ihan yksin, mutta en kerro sitä kenellekään. En kerro, että minulla on paha olla, koska jos kerron, sitten muillekin tulee paha mieli.

En halua tuottaa pahaa oloa vanhemmilleni, joten esitän reipasta. Näyttelen, että kaikki on hyvin. En halua kertoa pahoista sanoista, joita minulle koulussa huudellaan, sillä silloin sanoista tulee totta. Silloin todella olen ruma ja lihava, ja minä häpeän sitä enemmän kuin mitään muuta. Tiedän myös, että jos kertoisin, minusta tulisi kantelupukki.

Onneksi puut ovat kavereitani ja tuuli edelleen ystäväni.

Kuuntelen lintujen laulua ja huomaan, että ne ovat niin kuin minä: nekin laulavat ja rakastavat musiikkia. Keväällä koko luonto on täynnä musiikkia, ja se antaa minulle lohtua.

Opin vähitellen lisää maailmasta: sen luonnosta, eläimistä, ihmisistäkin. Näen jatkuvasti, että pärjätäkseen on pystyttävä sanomaan muille pahoja sanoja. Mutta minä en pysty. En minä pysty olemaan toisille ilkeä, enkä edes halua olla.

Minä toimin eri tavalla kuin tämä maailma. Olen liian pehmeä, liian kiltti, liian erilainen.

Kuka ihminen voisi hyväksyä minut tällaisena, kun kukaan ei ole tähänkään asti hyväksynyt? Kuka uskoisi minuun ja antaisi mahdollisuuden? Kuka pitäisi minusta edes pikkuriikkisen?

Olisin valmis tekemään niin paljon vain siitä hyvästä, että joku pitäisi minusta.

Ehkä minulla vielä joskus on koira, sitten kun olen iso ja voin itse päättää asioistani. Ehkä se koira vie minut retkelle maailmaan. Ehkä me voimme mennä retkelle yhdessä.

Vaikka puut ja tuuli ovat ystäviäni, toivon, että minulla olisi toisenlainenkin ystävä.

Jonakin päivänä, ehkä.

***

Saat jakaa tekstiä somessa, jos niin haluat, sillä aihe on tärkeä.

Jos etsit apua koulukiusaamiseen ja -väkivaltaan, voit aloittaa esimerkiksi koulukiusaaminen.fi-sivustolta.

Jos sinulta löytyy muutama ylimääräinen euro, hyvä sijoituskohde voisi olla esimerkiksi MLL:n kiusaamisen vastaisen työn tukeminen. Lahjoituslinkki MLL:n sivuille on tässä.