Pilkettä silmäkulmaan: retkikoira Unto täyttää 10 vuotta!

Olen aina haaveillut siitä, että koirani täyttäisi täydet 10 vuotta. Se on hieno ja kunnioitettava tasaluku.

Vaikka tämän iän saavuttaminen pitäisi olla pikkukoiralle ihan tavallista, minulle se ei ole ollut itsestään selvää. Omista koiristani Unto on ainoa, joka tähän pisteeseen on päässyt.

Juuri siksi osaankin arvostaa tätä hienoa lukua enemmän kuin joku toinen. Ja siitä syystä haluan juhlistaa Unton ikääntymistä myös täällä blogissa antamalla Unton vastailla joihinkin häntä koskeviin kysymyksiin. Samalla sinä pääset tutustumaan Untoon hieman paremmin.

Vaikka Unton ensimmäisiin 10 vuoteen on mahtunut paljon hienoja kokemuksia, toivon niitä tietysti roppakaupalla lisää!

Unto Uolevi, s. 24.2.2013

Missä olet, Unto, syntynyt?

Olen syntynyt Turussa viiden pennun sisarusparveen. Olin ensimmäinen pentueen pentu, joka otti ja lähti uuteen kotiinsa. Kaupunkimiljööstä minut haettiin maaseutukuntaan luonnon lähelle. Opin nopeasti hyppelemään metsäpoluilla ja kallioiden päällä. Minulla oli ”isoveli”, joka opetti kaikkea tarpeellista, kuten sen, että jos ovella soi summeri, sitä pitää haukkua.

Teitkö pentuna paljon pahoja?

No en! En yhtään mitään. Joku kehtaa kertoa, että olisin kakkaillut sisälle monta kertaa päivässä, mutta tämä ei voi missään nimessä pitää paikkaansa.

Mitä kaikkea olet, Unto, ehtinyt elämäsi aikana harrastaa?

Melkein heti, kun tulin uuteen kotiini, minut vietiin kurssille, jossa oli toisia samanikäisiä. Sitten siirryin agilityn pariin, ja siinä vierähtikin useampi vuosi. Osaan myös etsiä eukalyptuksen hajua ja ilmaista sen niin, että äiskäkin älyää, että mihin se on piilotettu. Ja sitten osaan tietysti tanssia. Se on tärkeää herrasmiehelle. Metsäretkillä olen käynyt enemmän kuin moni muu.

Olet saksanpystykorva. Miten se sinussa näkyy?

Joku on sanonut, että ilmaisen itseäni yhtä ärhäkkäästi kuin joku saksalainen viiksityyppi 1930/-40-luvuilla. En tiedä. Itse sanoisin, että ilmoitan kyllä, jos jossain tapahtuu jotain ilmoittamisen arvoista. Ihmisistäkin tykkään, mutta kaikista vieraista tyypeistä en välitä. Kuka nyt viitsii innostua jokaisesta vastaantulijasta, kysyn vaan.

Mikä on elämässäsi ollut parasta?

Kaikki uudet kokemukset. Olen saanut olla mukana niin monessa jutussa. Olen retkeillyt ja mökkeillyt, käynyt hienoissa ravintoloissa ja hieronut itseeni mutaa, uinut ja juossut, kiivennyt ylös tunturiin ja nukkunut järven rannalla. Olen ollut mukana agilitynäytöksissä, hypännyt korkealle, opetellut jos jonkinlaista temppua ja juossut kavereiden kanssa.

Yksi parhaista jutuista on kuitenkin se, että minulla on ollut parikin ihan vakavasti otettavaa naisystävää. Toinen oli valkoinen ja toinen musta, joten minulla ei noiden värien suhteen ole mitään ennakkoluuloja. Hyvännäköisiä ne molemmat olivat ja oikein hyväntuoksuisia.

Kerran olin sitten yhdessä koiratapaamisessa, missä oli paljon meitä mittelspitzejä, ja kuulin siellä, että moni paikallaolijoista oli minun lapsiani. En tiedä, mistä ne olivat sinne ilmaantuneet. En ole ollut heistä sen koommin kiinnostunut.

Onko sitten ollut joitain ikäviä tapahtumia?

Kysytkin vielä! No on! Mietitäänpä nyt vaikka sitä, kun minut kannetaan välillä kylpyhuoneeseen ja suihkutetaan vettä päälle. Onko reilua, häh? Se on ehkä ikävintä, mitä minulle on ikinä tapahtunut.

Lähellä samaa ikävyysastetta oli se, kun minulla oli kerran tassu kipeänä enkä oikein pystynyt sillä astumaan. Minut vietiin lääkäriin, jossa tämä vähän erikoinen mies alkoi kopeloida eturauhastani. Mieti, että itse menisit lääkäriin jalkakivun takia ja lääkäri alkaisi ronkkia ties mitä paikkoja! Olikohan silläkään ihan kaikki muumit laaksossa?

Sitten oli vielä se viimekesäinen juttu, kun jouduin viettämään vuorokauden sairaalassa. Siellä oli ihan samanlaista kuin ihmisetkin kertovat omista sairaaloistaan: huono peti, huonoa ruokaa ja viereisissä peteissä aivan kaheleita potilaita, jotka mekkaloivat koko yön ja huusivat, että pitää päästä vessaan. Että sinne se äiskä minut hylkäsi! Kun lopulta pääsin kotiin, oli vatsassani pitkä haava ja päässäni pönttö.

Kirjoitin tästä viimeisestä kokemuksesta runonkin. Haluatko kuulla? Tässä tulee:

Mä istun tässä taas ja mietin elämää
että miten kummassa musta tuli pönttöpää?
Mua naiset kuumat jo tien päällä oottaa
mutta mua pidetään vaan täällä karsinassa – kyllä nolottaa!
Oon mä mielestäin jo täysin terve ja voimakas
voisin pinkaista juoksuun ja huutaa naapurin pimulle: ”Odota, oi rakas!”
Vaan kohta mä vapaudun piinastain, niin ne lupaa mulle
Ja sitten, oi sitten, mä näytän koko maailmalle ja etenkin just sulle:
Oon Unto Uolevi,
kaikkien naisten kaveri
En tarvii sappirakkoo mä, 
ja pian on tää typerä pönttökin ihan rämänä 
Täältä tullaan kovaa pinkoen – odota, hei elämä!

Upea runo! Onko sinulle jotain muita erityistaitoja runoilijataitojen lisäksi?

On! Osaan nimittäin laulaa enkä mikään huono laulaja olekaan. Jotkut koirat hoilottavat samalla nuotilla kaikki biisit, mutta minä poika osaan vaihdella sävellajia ja äänen voimakkuutta. Ehdoton suosikkikipaleeni on Salkkareiden tunnusmusa, jota olen laulanut koko ikäni. Aina se vaan sykähdyttää, kun sen biisin kuulee.

Muita hyviä lauluja ovat uutislähetysten tunnarit ja säätiedotus. Tykkään myös vanhoista Unto Monosen säveltämistä tangoista, kuten Satumaasta. Myös Pentti Viherluodon säveltämä Punaiset lehdet on hyvä. Katsos, minulla on myös musiikin tuntemusta.

Olet tunnettu retkikoira. Mikä luontoretkeilyssä on parasta?

Hajut, ehdottomasti. Joskus polulla on kulkenut joku oikein ihana tyttökoira ja voi että, miten se saa sydämen läpättämään. Hyviä hajuja ovat myös kauriiden ja muiden eläinten hajut, ja varsinkin niiden kakat. Niistä saa maistuvaa naposteltavaa ihan vaan ohimennen ilman että kukaan huomaa.

Kaikkein parasta on kuitenkin telttailu. Illalla on ihanaa, kun pääsee telttaan nukkumaan ja voi käpertyä omaan makuupussiin. Kesällä minulla on melkein aina liian kuuma, mutta teltassa on silloinkin mukavan viileää.

Oletko matkustellut muutoin kuin retkeillen?

Autossa minua on kuljetettu moneen paikkaan, joskus olemme matkanneet autossa aamusta iltaan. Junallakin olen kulkenut. Junaan kun pääsee, ollaan Oulussa ihan yhdessä hujauksessa.

Lentokoneessa en ole ollut, enkä mene. Kehtaavat sanoa, että painan niin paljon, että joutuisin lentokoneen ruumaan, ja niin kamalaan paikkaan minua ei laiteta. Painan liikaa, pyh.

Täytät tänään 10 vuotta. Onko sinulla elämänneuvoja nuorille koirille?

Kannattaa elää täysillä ja tehdä kaikenlaista. Aika kuluu lopulta nopeasti. Tuntuu, että vastahan se minäkin olin nuori poika. Jos koko ajan vain lykkää asioita, voi käydä niin, että ne jäävät kokonaan tekemättä.

Eli rohkeasti vain kokeilemaan! Meille koirille on tarjolla kaikenlaista mukavaa tekemistä. Ei niitä juttuja heti osaa, mutta kun ahkerasti treenaa, niin kyllä sitä oppii.

Pitää myös muistaa ne elämän pienet asiat. Arjestakin voi nimittäin löytää paljon huikeita juttuja. Esimerkiksi ihan tavallisella lenkillä voi yhtäkkiä törmätä mahtavaan läjään, johon voi heittäytyä selälleen. Pitää muistaa elää ja tarttua hetkeen. Carpe diem, elämä on laiffii ja mitä niitä nyt on.

Eli tsemppiä vaan kaikille nuorisokoirille. Varsinkin sitten, kun saa kotiväen koulittua sellaiseksi kuin haluaa, on elämä ihan mukava juttu, uskokaa pois.

Lue myös:

Arjen huomioita koirien älykkyydestä: onko sinun koirasi nero?

Luontoretkellä vanhan koiran kanssa: 14-vuotias kääpiösnautseri opastaa

Koiran sappirakon poisto (mukoseele ) – omakohtainen kokemus