Kun koirapelko hallitsee elämää

Asuin 2000-luvun alkupuolella kerrostalossa. Koirani oli viisikiloinen, valkoinen ja pitkäkarvainen ”lattiamoppi” coton de tuléar nimeltään Sohvi. Sohvi oli äärettömän ihmisrakas ja aina halukas tervehtimään. Joskus niinkin innokas, että sen ääretön sosiaalisuus tuntui minusta, introvertista, jopa ärsyttävältä. En olisi aina jaksanut pysähtyä juttelemaan jokaisen vastaantulijan kanssa.

En olisi koskaan voinut kuvitellakaan, että kukaan ihminen olisi tätä pikkuista koiraani pelännyt. Ainakaan en uskonut, että kukaan olisi sitä kehdannut ääneen myöntää. Niin vain kuitenkin kävi.

Kerrostalon rapussa törmäsin samassa talossa asuvaan naiseen, joka meidät nähdessään kirjaimellisesti käveli pitkin seiniä. Kovasti tärisevällä äänellä hän sanoi pelkäävänsä koiria. Seiniä pitkin hinautuen hän lähti hitaasti etenemään meistä poispäin.

Koirapelko on todellinen tunne

Kun itsellä on koira, saattaa tuollainen edellä kuvattu tilanne naurattaa.

”Tämä on kiltti, ei tätä tarvitse pelätä”, on perinteinen koiranomistajan vastaus koirapelosta kärsivälle. Vaikka koira varmasti onkin kiltti, ei se tee koiraa pelkäävän kokemasta tunteesta yhtään vähäisempää. Pelko on irrationaalista, mutta todellista.

Osa koirapelkoisista pystyy peittämään pelkonsa ainakin silloin, kun kohtaavat Sohvin kaltaisen pienen koiran. He pystyvät käsittelemään tunnettaan siinä määrin, että ymmärtävät itsekin, että tuollaisen koiran kanssa ei pelolle oikeasti ole aihetta.

Toisilla pelkoreaktio on kuitenkin niin voimakas, että se tulee esille ihan väkisin, silloinkin kun parempi vaihtoehto olisi yrittää se sivuuttaa. Kerronpa yhden esimerkin:

Kävelin tietä pitkin kahden mittelspitzini kanssa, kun meitä vastaan asteli nainen. Jos hän ei olisi pysähtynyt kohdallemme, olisimme kävelleet naisen ohi pyörätien toista laitaa, eivätkä koirani olisi kiinnittäneet naiseen mitään huomiota. Mutta hän pysähtyi ja koiriani tiukasti tuijottaen ja kiivaasti elehtien hän parahti pelkäävänsä koiriani aivan valtavasti.

Lienee turhaa sanoa, että koirani alkoivat tietysti tällaista outoa käytöstä haukkua. Uskallan väittää, että moni muukin koira olisi vastaavassa tilanteessa reagoinut samoin. Niinpä nainen koki jälleen kerran yhden epämiellyttävän kokemuksen koirien kanssa, tosin aivan omasta aloitteestaan.

Usko tai älä, en syytä tätä naista. En syytä muitakaan koiria pelkääviä, jotka käyttäytyvät näin väärin koiran kohdatessaan. Jos koirien kanssa ei ole peloltaan uskaltanut viettää aikaa, ei ymmärrä niiden eleitä ja kieltä. Silloin ei myöskään osaa lukea, mikä koira on ystävällinen ja mihin ehkä kannattaa ottaa etäisyyttä. Koirapelkoinen lokeroi kaikki koirat samaan ryhmään.

Suomessa on valtavasti koiria, ja niitä joutuu kohtaamaan kaikkialla. Nykyään koiran voi viedä moniin sellaisiinkin paikkoihin, jotka aiemmin olivat koirilta kiellettyjä. Kannatan vapauden lisäämistä, mutta samalla ymmärrän asian toisen puolen.

Voin vain kuvitella, miltä tuntuu elää koirien ja pelon kanssa päivästä toiseen. Toisaalta aivan pelkkään kuvitteluun minun ei tarvitse turvautua, sillä jonkinlainen koirapelko asuu myös omassa sisimmässäni.

Miten koirapelko syntyy?

Koirapelko saattaa syntyä esimerkiksi siitä, ettei ole kokemusta koirista eikä tunneta niiden käyttäytymistä. Lapsuudessa vanhemmat ovat voineet varoitella vihaisista koirista, ja varoitukset ovat johtaneet siihen, ettei ole uskallettu lähestyä kilttejäkään koiria. Pelko voi jopa siirtyä sukupolvelta toiselle.

Useimmiten koirapelko syntyy kuitenkin todellisista tapahtumista, huonoista kokemuksista. Aivan kuten koiralle kehittyy pelko toisen koiran hyökkäyksestä, syntyy vastaavassa tilanteessa pelko myös ihmiselle.

Minun päälleni ei ole koskaan koira hyökännyt, mutta varhaislapsuudessani jouduin katselemaan lähietäisyydeltä erittäin ikävää tilannetta.

Olin omalla pihallani koiramme kanssa, kun samaan aikaan naapurin saksanpaimenkoira oli jätetty omalle pihalleen lapsen huostaan. Lapsi ei tietenkään kyennyt pitelemään voimakasta koiraa, joten se karkasi lapselta ja syöksyi sieltä meidän pihallemme ja suoraan meidän koiramme päälle. Minä olin koko tilanteen ajan parin metrin päässä.

Muistan sen, että isäni syöksyi paikalle erottamaan koiria toisistaan. Koirallemme ei tietääkseni tullut mitään suurempia fyysisiä vammoja, mutta minun henkiseen hyvinvointiini tuli syvä lommo.

En pelkää koiria silloin, kun kohtaan koirat yksin ilman omaa koiraani. En pelkää pieniä enkä isoja koiria enkä edes saksanpaimenkoiria.

Mutta oi, jos olen ulkoiluttamassa koiraani, ja vastaan astelee saksanpaimenkoira, sisälläni myllertää aivan valtava paniikki! Yritän käyttäytyä ulospäin normaalisti (aina se ei onnistu), mutta pelko tuntuu tärinänä jokaisessa solussani. Keittiöpsykologina uskon, että lapsuuden kokemuksellani on tässä suuri merkitys, koska pelko kohdistuu eniten tähän yhteen ja ainoaan rotuun.

Toki tiedän, että mukana on myös aikuisena opittuja elämän realiteetteja.

Somekeskusteluissa tulee usein ilmi vastakkainasettelu isojen ja pienten koirien omistajien välillä. Tiedän, että pieniä koiria koulutetaan aivan liian vähän, koska usein ajatellaan virheellisesti, ettei siihen ole tarvetta. Ero isoihin koiriin tulee kuitenkin siinä, että kouluttamaton pieni koira aiheuttaa harvoin yhtä paljon vaaraa kuin kouluttamaton iso koira.

Harvoin olen törmännyt uutisotsikkoon siitä, että minikoira olisi raadellut ison jättiläisen, vaan se on aina juuri päinvastoin. Vaikka tekisi itse kaiken oikein, pienen koiran kanssa jää aina alakynteen. Tämän asian tiedostaminen on jo itsessään pelottavaa ja aiheuttaa jännitystä lenkkipolulla talsiessa.

Miten koirapelosta pääsee eroon?

Minä ja muut keittiöpsykologit ymmärrämme, että pelko ei lähde pois pelkoa välttelemällä, vaan sillä, että pyrkii siedättämään sitä pikkuhiljaa pois elämästä.

Koirapelkoiselle se tarkoittaa käytännössä sitä, että koirista pitäisi hankkia positiivisia kokemuksia. Tilanne on helpompi, jos kyseessä on eläinrakas ihminen, joka oikeasti haluaa oppia ymmärtämään koiria. Anna-lehdessä haastateltiin Paulaa, joka voitti koirapelkonsa hankkimalla oman koiran.

Kaikki koirapelkoiset eivät voi tehdä kuten Paula, eivätkä he sitä edes halua. Mielestäni jonkin verran siedätyshoitoa tekisi kuitenkin hyvää jokaiselle koiria pelkäävälle. Kun positiiviset kokemukset valtaavat tilaa negatiivisilta, voi ainakin tietyistä koirayksilöistä oppia jopa pitämään.

Jos taas kyse on koko elämää hallitsevasta fobiasta – kuten tässä blogijutussa edellä mainitsemillani ja kohtaamillani naisilla – voisi olla hyvä marssia ihan ammattipsykologin pakeille. Kuten sanottu, koiria on maassamme aivan valtavasti eikä niitä pääse pakoon. Jos pelko on täysin lamauttava, olisi elämä huomattavasti helpompaa, jos edes sen suurimman pelon pystyisi selättämään.

Myös meillä koirien omistajilla olisi peiliin katsomista siinä, miten kohtelemme kanssaeläjiämme. Se, että oma koira on kiltti, ei auta yhtään, jos vastaan tuleva koirapelkoinen ei meitä tunne. Hänelle koiramme on aina potentiaalinen hyökkääjä.

Pahin mahdollinen tilanne on se, kun pidämme koiriamme irti ja koira sattuu karkaamaan koiria pelkäävää ihmistä kohti. Siinä voidaan pahimmillaan vesittää kaikki toivo siitä, että hän koskaan toipuisi pelostaan.  

Valitettavasti en ole itsekään ollut koko elämäni ajan syytön tuollaisiin tapahtumiin – siitäkin huolimatta, että irti oleva koira aiheuttaa paniikin myös minussa aina silloin, kun minulla on oma koira mukana matkassa.

Käsittelen aihetta tarkemmin tässä jutussani:

Saako koiraa pitää vapaana metsälenkillä?

Pitäisikö maailman pyöriä koirapelon ehdoilla?

Koko maailmaa ei tarvitse alkaa muuttaa kenenkään yksittäisen ihmisen vuoksi, ei vaikka hän pelkäisi koiria.  

Olen sitä mieltä, että jos joku pelkää koiria niin paljon, ettei voi olla Unto-koirani kanssa samassa tilassa, ei hänen siinä tapauksessa tarvitse tulla kotiimme. Kotini on myös Unton koti, eikä Unton tarvitse omassa kodissaan vältellä ketään (poikkeuksena esim. remonttimiehet, jotka tulevat kotiini töihin).

Kannatan myös sitä, että koiria saa viedä moniin kahviloihin, ravintoloihin, mökkeihin ja luontokohteisiin. Sitähän tämän blogin sisältökin on: paikkoja, joihin saa mennä koiran kanssa. En varsinaisesti välitä siitä, pelkääkö joku koiraani vaiko ei, koska tiukkana tätinä olen sitä mieltä, että maailman ei tule pyöriä jonkun yksittäisen ihmisen pelon ympärillä.

Mutta ymmärrystä minulta löytyy, jos joku pelkää. Ymmärrys ja kaunis käytös kuuluvat kohteliaaseen ihmiselämään.

Vapauden myötä tulee nimittäin vastuu. Mitä enemmän koirillamme on lupa liikkua julkisilla paikoilla, sitä enemmän meidän on kiinnitettävä huomiota siihen, miten koiramme ja me itse käyttäydymme.

En esimerkiksi olisi ollut viemässä edellistä mitteliäni kahvilaan, koska sen haukkuminen olisi häirinnyt muita. Unto sen sijaan on erilainen: se nukkuu rauhallisesti pöydän alla, joten jos kahvilanpitäjä itse sallii koirat, menen Unton kanssa mielelläni nauttimaan kupposen kuumaa – vaikka se ei kaikkien muiden asiakkaiden mieleen olisikaan.

Mitä paremmin koiramme käyttäytyvät, sitä enemmän saamme vapauksia ja voimme pitää kiinni niistä oikeuksista, jotka meille on jo suotu.

Jos emme täytä meille asetettuja vaatimuksia, teemme koiria pelkäävien elämästä tuskallista. Samalla annamme valttikortit käteen niille, joilla aina löytyy ikävää sanottavaa koirista. Ja sitä iloa emme kai halua kenellekään suoda?  

Onko sinulla kokemusta koirapelosta? Jaa teksti siinä tapauksessa ystävillesi ja aloita keskustelu!